Iso-Britannian eurovaaleissa EU-vastainen UKIP havittelee paalupaikkaa, Slovakiassa euroeroa vaativa uusnatsi sai aluevaaleissa enemmistön tuen.
Toisaalta Suomessa perussuomalaisten hurja nousu eduskuntavaaleissa lässähti presidentinvaalien ja kuntavaalien heikompaan tulokseen, eikä edes Ylen eurovaaligallup antanut lupausta uudesta jytkystä. Saksassa eurokriittinen Alternative für Deutschland jäi liittopäivävaaleissa alle äänikynnyksen. Populistipuolueiden noususta on kohuttu kovasti, mutta miltä näyttää ensi kevät?
Katsotaanpa ensin nykyistä europarlamenttia ja sen koostumusta. Äärioikeiston mepit, kuten Ranskan kansallisen rintaman isä ja tytär Le Pen, ovat nykyään sitoutumattomien joukossa. Heillä oli parlamentissa vuonna 2007 oma ryhmänsä, mutta se hajosi kansallisuuksien välisiin ristiriitoihin vuoden sisällä perustamisestaan.
Oman poliittisen ryhmän perustaminen tuo paremmin puheaikaa debatteihin ja antaa mahdollisuuden sihteeristön palkkaamiseen, mutta ryhmän perustamiseen tarvitaan vähintään 25 meppiä seitsemästä maasta. Marine Le Pen, joka on systemaattisesti pyrkinyt tekemään puolueestaan sisäsiistimpää, julkistikin vastikään Hollannin Geert Wildersin kanssa pyrkivänsä oman parlamenttiryhmän perustamiseen eurovaalien jälkeen.
Perussuomalaiset istuvat UKIP-johtoisessa EFD-ryhmässä, jossa on 32 meppiä eli vain hiukan enemmän, kun ryhmän perustamiseen vaaditaan. Vaikka UKIP:llä meneekin kotimaassaan kovaa, ei ryhmän säilyminen seuraavassa parlamentissa ole varmaa. UKIP:n ja EFD:n johtaja Nigel Farage on ilmoittanut, ettei halua yhteistyöhön Le Penin ja Wildersin ryhmittymän kanssa.
Sen sijaan nyky-EFD:n toiseksi suurin kansallisen delegaatio, Italian Lega Nord, saattaa harkita yhteistyötä Le Penin kanssa, samoin kuin muutamat muut EFD-ryhmän jäsenet. Voi siis olla, että vaalien jälkeen EFD-ryhmä hajoaa, mikä johtaisi muun muassa UKIP:n ja perussuomalaisten jäämiseen ryhmien ulkopuolelle.
Parlamentin käytävillä tosin huhutaan, että perussuomalaisten suunnitelmana olisikin lyödä hynttyyt yhteen brittikonservatiivien kanssa ja liittyä konservatiiviseen ECR-ryhmään. UKIP ei siihen ryhmään Timo Soinin toiveista huolimatta mahdu, niin kovaa puolueiden välinen kilpailu Iso-Britanniassa on. Konservatiivien kosiskelussa voidaan kuitenkin joutua kokemaan karvas pettymys, sillä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomion saanut, todennäköinen tuleva meppi, ei lisäpisteitä brittien silmissä tuo.
Myös parlamentin vasemmalla laidalla populistit kasvattanevat kannatustaan. Populistisen ja euroskeptisen radikaalivasemmiston kärkinimet Ranskan Jean-Luc Mélenchon ja Kreikan Alexis Tsipras saattavat yllättää maltillisen vasemmiston suosion ollessa pohjalukemissa niin Ranskassa kuin Kreikassakin; parlamentin GUE-ryhmä saattaa nousta jopa liberaaliryhmää suuremmaksi.
Tsipraksen, joka tunnetusti vastusti Kreikan säästöohjelmaa, mutta halusi EU-rahoituksen jatkuvan, odotetaan lähtevän johtamaan eurooppalaisen vasemmiston vaalikampanjaa. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten kotoinen Vasemmistoliitto saa nämä ristiriitaiset lausunnot selitettyä parhain päin. Italiasta parlamenttiin arvellaan nousevan ”grillinejä”, joiden tulevasta poliittisesta kodista ei ole vielä tietoa. Hevosmiesten veikkaustoimistosta kuuluu, että vihreät saattaisivat olla kiinnostuneita yhteistyöstä, koska meppipaikkoja lienee tulossa aikaisempaa vähemmän perinteisistä vahvoista maista Saksasta ja Ranskasta.
Populisteja riittää siis niin vasemmalla kuin oikeallakin. Mitä populistit tällä vallallaan sitten tekevät ja mikä on heidän tavoitteensa? Populisteja tutkineen ajatuspaja Counterpointin mukaan euroskeptikoilla on parlamentissa jopa nimellistä kokoaan vähemmän vaikutusvaltaa, sillä heidän ryhmänsä ovat sisäisesti niin erimielisiä. Pelkän kansallisaatteen voimalla on vaikea tehdä johdonmukaista eurooppalaista politiikkaa.
Toinen suuri ongelma populistipuolueissa on heidän meppiensä epäaktiivisuus. Vai mitä sanotte Nigel Faragen (46 %), Marine Le Penin (60 %) tai Jean-Luc Mélenchonin (64 %) läsnäoloprosenteista europarlamentissa? VoteWatch –sivusto kertoo, että kaikki kuuluvat häntäpäähän myös mietintöjen määrässä – kukaan heistä ei ole laatinut ainoatakaan mietintöä. Moni populistiryhmään kuuluva meppi käyttääkin europarlamenttipaikkansa ja -palkkansa istuntopuhumiseen ja näkyvyyden saavuttamiseen. Tärkeimpään tehtävään, eli eurooppalaisen lainsäädännön tekemiseen, heistä vain harvat osallistuvat.
Suomessa kannattaakin kysyä, miten perussuomalaiset parlamenttipaikkansa käyttäisivät. Sampo Terhon osalta on sanottava, että hän on käyttänyt paikkansa asiallisesti. Timo Soini ilmoitti taitavasti kehitellyn draaman kaaren myötä viime kesänä, ettei asetu eurovaaliehdokkaaksi. Toisaalta hän antoi vastikään viitteitä siitä, että eurovaaliehdokkuus saattaisi sittenkin houkutella. Jättäytyminen eurovaalien ulkopuolelle tarkoittaisi Soinin kohdalla poliittisen debatin ulkokehällä oloa. Ehdokkaaksi asettautuminen merkitsisi taas kelkan kääntämistä – ja uutta pätkämeppiyttä edelliskerran tapaan. Sillä tavalla ei rakenneta Suomelle tärkeitä asemia lakia säätävissä valiokunnissa.
”Euroopan integraatio on erittäin haavoittuvainen populismille, koska populismi on yksinkertaista päättelyä, monimutkaisten ratkaisujen hylkäämistä, eikä mikään ole Euroopan unionia monimutkaisempaa”, totesi Italian entinen pääministeri Mario Monti sattuvasti Financial Timesille.
Ongelmien luonti onkin populistien leipäpuuta, mutta valitettavan harvalla heistä riittää kärsivällisyyttä kestävien ratkaisujen etsimiseen. Mepeillä on paljon vaikutusvaltaa, ja keskeinen rooli meitä kaikkia koskevassa lainsäädännössä. Siksi suomalaisten kannattaakin miettiä tarkasti, millaisia meppejä haluamme meitä edustamaan. Heitä kun valitaan vain 13 ja jokainen paikka on Suomelle tärkeä. Toukokuun 25. päivä näemme, millainen on kansan tahto.
Kirjoittaja Antti Timonen on Euroopan parlamentin EPP-ryhmän viestintästrategiayksikön päällikkö.
