Valko-Venäjällä syntynyt ja Venäjällä pitkään asunut kirjailija Sasha Filipenko on joutunut usein vastaamaan kysymykseen, miksi Ukrainan, Venäjän ja Valko-Venäjän kansakunnat ovat läheisyydestään huolimatta kehittyneet niin eri suuntiin.
– Vastaukseni on hyvin yksinkertainen: Moskova on merkittävästi liioitellut tätä läheisyyttä – me olemme itse asiassa hyvin erilaisia, Filipenko kirjoittaa brittilehti The Guardianissa.
– Äitini on venäläinen, isäni ukrainalainen. Minulla on venäläiset, valkovenäläiset ja tataarijuuret, ja sukunimeni on ukrainalainen. Olen Neuvostoliiton ja 1900-luvun tuote, hän sanoo.
– En silti ole koskaan kyseenalaistanut omaa identiteettiäni, vaan olen aina tiennyt olevani valkovenäläinen. Jos joku sanoisi minulle, että olen venäläinen, koska kirjoitan venäjäksi, olisin häkeltynyt. Olen vakaasti sitä mieltä, että venäjän kieli ei ole Venäjän omaisuutta, vaan suhtaudun siihen vain kommunikaation välineenä. Jos puhut ranskaa Genevessä, et ole ranskalainen, ja jos puhut saksaa Zürichissä, et ole saksalainen, vaan pysyt sveitsiläisenä, aivan kuten minä pysyn valkovenäläisenä, vaikka puhunkin venäjää, hän toteaa.
Vanhoille miehille ei ole tilaa
Neuvostoliiton hajottua Valko-Venäjän ja Ukrainan tekemät valinnat poikkesivat Filipenkon mukaan olennaisesti toisistaan.
– Kun Ukraina teki parhaansa päästäkseen irti Neuvostoliitosta, Valko-Venäjän johtaja Aljaksandr Lukašenka kääntyi tietoisesti takaisin sitä kohti. Kun Ukraina halusi matkata tulevaisuuteen, Lukašenka uneksi paluusta menneisyyteen. Vladimir Putin pysytteli monta vuotta eräänlaisessa välimaastossa – flirttaili liberaalien arvojen ja Euroopan kanssa – mutta päätyi lopulta siihen, että jos on valittava maansa vapauden ja oman henkilökohtaisen vallan välillä, hän valitsee jälkimmäisen, Filipenko sanoo.
Sekä Putinille että Lukašenkalle kyse on hänen mukaansa selviytymistaistelusta.
– Molemmat vanhat miehet ymmärtävät, että tulevaisuudessa ei heille ole tilaa. Putin ei olisi kyennyt pysyttelemään huipulla niin pitkään vapaassa maassa, hän toteaa.
Siteet ovat lopullisesti katkenneet
Maantieteellinen läheisyys näyttää Filipenkon mukaan olevan lopulta ainoa asia, joka yhdistää Venäjää, Valko-Venäjää ja Ukrainaa.
– Kyse ei ole perheestä, josta Putin mielellään puhuu ja jonka pääksi hän itseään jostain syystä kutsuu, vaan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin elämisestä yhteisessä tilassa. Uskokaa minua: jos Ukrainalla ja Valko-Venäjällä olisi mahdollisuus halkaista tämä manner, ne tekisivät sen mielellään ja erottaisivat itsensä valtamerin Venäjästä, hän sanoo.
– Jokainen lapsi kysyy jossain vaiheessa, ovatko vanhemmat todella hänen vanhempansa. Olemmeko me todella perhe? Voisinko itse asiassa olla löytölapsi, adoptiolapsi? Voisi sanoa, että Venäjän aikoinaan adoptoimat Valko-Venäjä ja Ukraina kaipasivat pitkään pois ”myrkyllisten vanhempiensa” kodista, hän toteaa.
– Moskova ei halunnut päästää ”lapsistaan” irti, koska se ei kenties kyennyt täysin ymmärtämään, että ne eivät olleet edes teini-ikäisiä, vaan aikuisia. Enää Kreml ei voi ikinä väittää olevansa perheen pää. On juuri ja juuri kuviteltavissa, että puolen vuosisadan kuluttua venäläiset ja ukrainalaiset saattavat aloittaa jonkinlaisen vuoropuhelun ja keskustella keskenään kylmästi mutta kunnioittavasti. On kuitenkin täysin mahdotonta ajatella, että ne enää koskaan yhdessä päättäisivät palata yhdeksi valtioksi.
Rautaesiripun murtuminen on Filipenkon mukaan katkaissut vanhat neuvostoliittolaiset perhesiteet lopullisesti ja peruuttamattomasti, vaikka Vladimir Putin ei sitä edelleenkään ymmärrä.
