13-vuotias poika poistui itärajan yli Venäjälle. Noin viikkoa myöhemmin venäläisissä medioissa alkoi ilmestyä uutisia aiheesta. Ensimmäinen uutinen kertoi vähän pilkallisesti ”pikku seikkailijasta”. Kuvamuokkauksessa on pisamaista Lasse Pöystiä muistuttava neuvostoliittolaisnäyttelijä Sergei Tihonov kaulassaan rautaristi. Lapsi, joka melko suurella varmuudella ei näytä kuvan näyttelijältä, on laitettu pietarilaiseen nuorisovankilaan odottelemaan.
Kesti tovin, ennen kuin Kremlistä ohjattu mielipidevaikuttamiskoneisto sai annosteltua kuuliaisille venäläismedioille askelmerkkejä. Yleensä ohjeistuksissa kestää muutamasta päivästä viikkoon, tapauksen kiireellisyydestä ja kiinnostavuudesta riippuen. Nyt meni noin viisi päivää. Lapsi onkin ukrainalainen, jonka pakolaisvanhemmat ovat käytännössä jättäneet heitteille. Ei kun hetkinen, ei kai venäläinen yleisö ukrainalaista kohtaan sympatiaa tunne? Olisikohan koulukiusatuksi tuleminen tai vaikka rasismi sittenkin sydäntä särkevämpää? Kokeillaanpa!
Tiistaina illalla Pietarin alueen Komsomolskaja Pravda julkaisi pojan ”haastattelun”. On syytä huomauttaa, että 13-vuotiaaksi karkulaiseksi haastateltavan sitaatit olivat harvinaisen aikuismaisia. Aivan liian aikuismaisia.
Nyt poika onkin Mariupolissa kasvanut venäjänkielinen, jonka vanhemmat lähtivät ”sotilaallisen erikoisoperaation” käynnistyttyä ensin Venäjälle Samaraan ja hankkivat siinä ohimennen Venäjän kansalaisuudetkin – pojalle myös. Samarassa olikin sitten tosi kivaa, mutta selittämättömästä syystä perhe singahtikin yhtäkkiä Samarasta Itä-Suomeen vanhoilla ukrainalaisilla passeilla. Sitten tuli pakolaiskeskus ja tuli vaikeaa. Koulussa opettajat tuijottivat tiukasti, nalkuttivat ja kutsuivat ryssäksi. (Haastattelussa käytetään sanaa русня, rusnja, jota käyttivät tsetseenit toisen Tsetsenian sodan aikaan. Vaikka sanan käännös on ”venäläinen”, sen sävy on halventava.)
Pojan väitetään kertoneen, että suomen kieli oli vaikeaa, isäpuolen kanssakin riideltiin, ja niin – sitten oli vielä sitä rasismia. ”Musta tyyppi”, joka oli Irakista tai Iranista, työnsi portaissa ja päähän tuli kuhmu. Mutta itäraja, sen ylittäminen oli häikäisevän helppoa. Ei ollut mitään metristä piikkilanka-aitaa, ihan vain jokin huomioteippi. Rajavartijatkin huomasivat tapahtuneen vasta kun oli liian myöhäistä. Nyt vanhemmilla ”ei ole rahaa” lähteä hakemaan poikaa Pietarista, jossa häntä pidetään Nevskin piirin nuorille rikoksentekijöille tarkoitetussa väliaikaisessa pidätyskeskuksessa. Voisihan se olla eri asia jos itäraja ei olisi suljettu, mutta on niin kovin kallista reissata Viron kautta.
Pojan tarinassa on kaikki informaatiovaikuttamisen elementit. Ellei lasta ole houkuteltu Venäjälle, on itänaapuri muutoin ketterä ottamaan tilanteesta ilon irti ja käyttämään sitä hyväkseen.
Lapsia on käytetty ulkosuhteiden kiistakapuloina ja vaikuttamisen välineinä monesti aiemminkin. Sen lisäksi, että Venäjä on varastellut Ukrainalta valtaamiltaan alueilta arviolta 20 000 alaikäistä, se on väittänyt suojelevansa omia kansalaisiaan tukemalla Suomen ja Venäjän välisissä huoltajuuskiistoissa aina sitä osapuolta, joka on vähemmän suomalainen ja enemmän venäläinen. Venäjän tulkinnassa Suomi ja Suomen sosiaaliviranomaiset ovat olleet ja ovat edelleen pikkuvauvoja syöviä natseja, jotka rosvoavat piltit imettäjiensä rinnoilta ja muuttavat heidät väkisin homoiksi.
Varsinkin Kremlille myönteisten maailmanselitysten ystävä, propagandakirjoja kustantava Johan Bäckman on ollut innokkaasti avustavinaan sosiaaliviranomaisia pakoilevia venäläis- ja inkeriläisvanhempia. Tämä siitä huolimatta, että Bäckmanilla on itselläänkin taustalla huoltajuuskiista lapsestaan Neuvostoliitosta muuttaneen naisen kanssa.
Myös nyt tarinassa on annettu rooli tyhmälle virkakunnalle – tässä vaiheessa sitä saavat esittää pojan opettajat. Sosiaaliviranomaiset saattavat toki astua kuvaan vielä myöhemmin.
On myös perin tavallista ja tarkoituksenmukaista, että virkakuntaa lyödään rasismikortilla. Vaikka on tosi, että Suomessa rasismia esiintyy, tässä tapauksessa sillä voidaan oikeuttaa Venäjän kansalaisen ”suojelua”. Venäjän virallisissa asiakirjoissa venäläinen maailma eli Русский мир ulottuu sinne missä on venäjän kieltä, kulttuuria tai vaikka ortodoksista uskontoa. Venäjän kansalaisia ”suojellaan” juridisesti vielä ärhäkkäämmin. Oikeastaan heidät omitaan, ja heille kasataan kansalaisuuteen kuuluvia velvoitteita. Tästä syystä kaksoiskansalaisuuden haltijoihin kohdistuu rajoituksia: kukaan ei halua heille tilannetta, jossa Venäjä ryhtyisi vaatimaan kansalaisuusvelvoitteiden noudattamista rikosvastuun uhalla.
Samalla Kremlin narratiivissa muistutetaan nyt muillakin tavoin, miten ”epäonnistunut” yhteiskunta Suomi on. Meillähän on maahanmuuttajia, muitakin kuin venäläisiä ja ukrainalaisia! Ja portaita ja kuhmuja! Jäämme odottamaan, paljastuuko seuraavasta pojan antamasta ”haastattelusta” vielä virolainen tai edes joku euroviisuedustaja, joka puhuisi rumia saksaksi, nationalistirunoilija Stepan Bandera Ukrainasta tai ehkä pride-lippuun kääriytynyt lastensuojeluviranomainen. Sitten propagandan kuva olisikin jo täysi.
Venäjän informaatiopsykologiseen vaikuttamiseen kuuluu olennaisena osana mediassa toistettava propaganda. 13-vuotias poika on nyt mukautettu osaksi sitä kansallista tarinaa, jota Vladimir Putinin hallinto tarvitsee itselleen. Kyse ei ole meistä ja meidän yhteiskunnastamme. Vaikka meilläkin on valuvikamme ja puutteemme, me emme tarvitse niiden käsittelyyn ja korjaamiseen Pravdaa vääntelemässä rankasti alaikäisen haastateltavan ilmeisen raskaita kokemuksia. Niitä tarinoita tarvitsee Venäjä. Sen on jatkuvasti muistutettava kansalaisilleen, että muualla on asiat huonosti. Että he eivät muistaisi mökkirantaa Saimaalla, puhtautta ja hiljaisuutta, Lappia, lohta, suomalaisia jugurtteja ja juustoja.
Että venäläiset alamaiset tyytyisivät osaansa.
Oikaisu 12.2. klo 16.09: Artikkelissa annettiin virheellisesti ymmärtää, että kuvamuokkauksessa esiintyisi vanha kuva Lasse Pöystistä. Kuvassa on Sergei Tihonov elokuvassa Сказка о Мальчише-Кибальчише (1964).
