[vc_row][vc_column][vc_column_text]Jos kansanedustaja haluaa lähteä muihin töihin, eduskunta yleensä antaa siihen luvan. Vuoden 1979 jälkeen vain kaksi edustajaa on joutunut jäämään eduskuntaan siksi, ettei ole saanut eroa. Puhemiehen mukaan linjaa on vaikea tiukentaa.
Marraskuun neljäntenätoista vuonna 1991 silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok.) sanoi Ylen lähetyksessä, että markkaa ei devalvoida. Ylen toimittaja oli valmis lyömään tonnin vetoa, että devalvoidaan.
– Ei devalvoida, Viinanen vastasi.
Jo samana iltana markka devalvoitiin. Oppositiopuolueet haukkuivat Viinasen tämän puheista. Viinanen sanoi, että oppositiokin voisi kantaa vähän vastuuta, koska lama runteli Suomea ennenäkemättömällä tavalla.
Kansanedustaja Marjatta Stenius-Kaukonen (vas.) päätti kantaa vastuuta. Hän ilmoitti eroavansa eduskunnasta. Hän perusteli ilmoitusta sillä, että politiikka on rappeutunut niin moraalittomaksi, ettei hän voi jatkaa.
Eduskunnasta ei kuitenkaan voi irtisanoutua samalla tavalla kuin työpaikasta. Kansanedustuslaitoksen jäsenyyttä säädellään niinkin järeällä säädöksellä kuin perustuslailla. Kansanedustajan täytyy anoa eroa, ja anomus käsitellään ensin eduskunnan puhemiesneuvostossa ja sen jälkeen suuressa salissa.
Puhemiesneuvosto katsoi, että Stenius-Kaukosen anomus perustuu hänen omaan käsitykseensä politiikan rappiosta. Hän on myös hyvin tiennyt, millaista politiikan tekeminen on, mutta on silti asettunut ehdokkaaksi.
Neuvosto eväsi eronpyynnön. Samaan päätyi koko eduskunta äänestyksen jälkeen. Stenius-Kaukonen joutui jatkamaan.
Stenius-Kaukonen muodostaa poikkeuksen. Yleensä eduskunta näet myöntää eron, jos kansanedustaja pyytää. Hän on niitä harvoja, joille sitä ei ole myönnetty.
”Huonot perusteet”
Lähihistoriasta löytyy vain kaksi tapausta, kun eronpyyntö on evätty. Toinen kerta tapahtui vuonna 1994, kun kristillisten Vesa Laukkanen ilmoitti lopettaneensa poliittisen toimintansa ja halusi lähteä kesken kauden. Eduskunta katsoi, että peruste on huono eikä vapauttanut häntä.
Rajatapaus lienee se, kun Lasse Männistö (kok.) haki vuonna 2014 eroa siirtyäkseen Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi. Silloinen puhemies Eero Heinäluoma (sd.) kuitenkin ilmoitti, ettei eroa ehkä myönnetä, ja Männistö veti hakemuksensa pois ennen asian käsittelyä.
Eduskunnan keskuskanslian istuntoasiainneuvos Antti Linna on laatinut muistion, jossa hän käy läpi tapaukset, joissa kansanedustaja on pyytänyt vapautusta edustajantoimesta. Linnan muistio toimii ohjenuorana puhemiesneuvoston päätöksenteossa.
Vuoden 1979 jälkeen vapautus on myönnetty 59 kansanedustajalle. Luvussa eivät ole mukana ne edustajat, jotka ovat siirtyneet kesken kauden Euroopan parlamenttiin. Mepiksi lähtö ei edellytä vapautuspyyntöä, vaan se on laissa sallittu erikseen.
Käytäntö Venäjän vallan ajalta
”Älköön sitä, joka vaalilain nojalla on julistettu olevan edustajaksi valittu, vapautettako tästä toimesta, ellei hän voi näyttää laillista estettä taikka muuta syytä, jonka eduskunta hyväksyy.”
Näin määrättiin Suomen Suuriruhtinaanmaan Valtiopäiväjärjestyksessä vuonna 1906. Kansanedustajan piti siis antaa kunnollinen selitys, jos hän aikoi tämän arvovaltaisen laitoksen jättää. Määräys siirtyi sellaisenaan myös tasavallaksi muuttuneen Suomen vuoden 1928 valtiopäiväjärjestykseen.
Jo silloin vapautus usein myönnettiin. Vain silloin, jos eduskunta arveli, että eronpyynnön takana on poliittisia syitä, pyyntö evättiin.
Esimerkiksi talvisodan alla Isänmaallisen kansanliikkeen Elias Simojoki pyysi vapautusta, koska katsoi sisäministeri Urho Kekkosen loukanneen häntä. Eduskunta ei myöntänyt sitä. Simojoki kuoli talvisodassa.
Vuonna 1944 SDP:n Väinö Tanner pyysi vapautusta, koska hallitus oli nimennyt hänet henkilöksi, joka ei saa asettua ehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Sodanjälkeisessä tilanteessa tämä riitti eduskunnalle ja Tanner sai eron. Hänet tuomittiin myöhemmin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.
Lain ajantasaisuutta pohdittiin 1990-luvun lopulla, kun Suomen uutta perustuslakia säädettiin. Eduskunta päätti, että suuriruhtinaskunnan aikana luotua käytäntöä pitää edelleen jatkaa. Vapautus voidaan antaa, jos perusteet ovat hyvät, muuten ei.
– Eduskunta on yleensä suhtautunut varsin pidättyväisesti vapautuksen myöntämiseen henkilökohtaisilla syillä, hallitus totesi lain perusteluissa.
Hyväksyttävän syyn ovat tarjonneet esimerkiksi siirtyminen korkeaan virkaan tai muuhun yhteiskunnallisesti merkittävään tehtävään.
Eduskunta tulkitsee, milloin ehdot täyttyvät, ja kuten tilastot osoittavat, lähes aina ne täyttyvät. Kansanedustajasta on lähdetty kaupunginjohtajaksi, maaherraksi, oikeuskansleriksi, Kelan johtajaksi ja presidentiksi. Korkea julkinen virka vastaa käsitystä merkittävästä yhteiskunnallisesta tehtävästä.
Antti Linna toteaa muistiossaan, että viimeisen kymmenen vuoden kuluessa on tapahtunut ”hienoista laajentumista”. Hän tarkoittaa, että hyväksyttyjen tehtävien lista on levittäytynyt yksityiselle puolelle tai vähemmän merkittäviin tehtäviin.
Linna ei halua tarkentaa, mikä siirtyminen olisi ensimmäinen, jolloin ”laajentumista” voitaisiin havaita. Eduskunnan virkamiehenä hän varoo sanojaan, koska katsoo, ettei ole hänen tehtävänsä arvostella kansanedustajien päätöksiä.
Selvä tapaus
Arvata aina voi. Olisiko ensimmäinen tapaus se, kun Irina Krohn (vihr.) vuonna 2006 siirtyi elokuvasäätiön toimitusjohtajaksi? Sen voi ehkä jotenkin laskea yhteiskunnallisesti merkittäväksi työksi, mutta rajoilla varmasti liikutaan. Samana vuonna Eva Biaudet (r.) lähti Etyj-järjestöön tekemään ihmiskaupan vastaista työtä.
Vuonna 2010 nähtiin selvä tapaus, kun pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) siirtyi Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi. Toki tehtävä ei ole merkityksetön, mutta tässä tehtävässä Vanhanen alkoi puhua perheyritysten puolesta samoille ihmisille, joiden työtä hän vielä äsken johti pääministerinä.
Vuonna 2012 Jyri Häkämies (kok.) teki samanlaisen siirron lähtiessään Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajaksi.
Vuonna 2016 Carl Haglund (r.) otti vastaan Sunshine Kaidi New Energy Groupin varatoimitusjohtajan tehtävät. Tämän vuoden huhtikuussa Sanna Lauslahti (kok.) jätti eduskunnan siirtyäkseen Lääketeollisuuden toimitusjohtajaksi.
Entinen pääministeri Mari Kiviniemi (kesk.) puolestaan siirtyy mutkan kautta elinkeinoelämän palvelukseen. Hänet valittiin vuonna 2014 rivikansanedustajan paikalta OECD:n apulaispääsihteeriksi, ja ensi vuoden alussa hänestä tulee Kaupan liiton toimitusjohtaja.
Juhannuksen alla nähtiin taas potentiaalinen kiistatapaus, kun Mirja Vehkaperä (kesk.) lähti mepiksi Brysseliin. Hänen tilalleen eduskuntaan nousi Eija Nivala (kesk.), joka oli kuitenkin vastikään valittu Ylivieskan kirkkoherraksi. Nivala pyysi saman tien vapautusta kansanedustajan tehtävästä.
”Poliitikon leima”
Antti Linna muistuttaa, että täysin tavatonta ei nykykäytäntökään ole. Takavuosinakin on lähdetty muihin kuin yhteiskunnallisesti erityisen merkittäviin virkoihin. Esimerkiksi maalaisliiton Antti A. Koukkari lähti vuonna 1949 Taivalkosken kirkkoherraksi.
Myös yrityssektorille on siirrytty ennenkin. SDP:n Uuno Takki sai vapautuksen kansanedustajan tehtävästä vuonna 1952 ja siirtyi Osuustukkukaupan pääjohtajaksi. Kokoomuksen kansanedustaja Jaakko Hakala lähti vuonna 1956 Aamulehden päätoimittajaksi. Kansanpuolueen Harras Kyttä jätti eduskunnan, kun hänet valittiin vakuutusyhtiö Tarmon toimitusjohtajaksi 1964.
Tällä kaudella ero on myönnetty yhdeksälle kansanedustajalle. Tuorein vapautettu on Susanna Huovinen (sd.), joka valittiin keväällä Keski-Suomen ensi- ja turvakodin toiminnanjohtajaksi.
Etukäteen Huovinenkin selvästi varautui arvosteluun, minkä vuoksi hän perusteli eropäätöstään pitkällä kirjoituksella blogissaan.
Huovinen piti selvänä, että jos eduskunta noudattaa määrittelemäänsä linjaa, hänelle täytyy myöntää ero.
– Koen, että olen lähdössä tekemään yhteiskunnallisesti tärkeää työtä järjestösektorille. Vapautuksia on myönnetty tälläkin kaudella siirtymisiin henkilöstöltään pienempien organisaatioiden palvelukseen ja omaani lyhyemmällä eduskuntakokemuksella.
Huovinen totesi myös, että eduskuntatyö on vuosien varrella muuttunut, eikä yksin myönteiseen suuntaan. Kansanedustajuus on hänen mielestään muuttunut ”yksilöhommaksi” ja poliitikkojen väliset keskustelut ovat köyhtyneet.
Hän sanoo, että politiikkaan on tullut epämiellyttäviä piirteitä.
– Tarkoitan nyt ihmisiä vähättelevää ja loukkaavaa puhetta, jopa suoranaista rasismia.
Kiintoisasti Huovinen myös muistuttaa, että poliitikko ei automaattisesti löydä töitä. Hän kertoo seuranneensa kollegoiden ”tuskaista työnhakua” ja pyrkimystä päästä eroon ”poliitikon leimasta”.
– Entinen kansanedustaja on lopun elämäänsä entinen kansanedustaja, ja tällä on vaikutusta myös työllistymiseen – vaikka muuta usein väitetään.
Tämähän on ristiriidassa yleisen käsityksen kanssa. Lukuisat kansalaiset uskovat, että jos ihminen kerran pääsee ”herrahissiin”, hän ei sen kyydistä enää koskaan putoa, vaan löytää aina sopivan suojatyöpaikan.
Parempi että työllistyy
Lääketeollisuudessa toukokuun alussa aloittanut Sanna Lauslahti sanoo, että yleinen käsitys ei pidä paikkaansa. Huipputehtäviä voivat odottaa lähinnä ministerit, mutta rivikansanedustajat joutuvat jopa pohtimaan, löytävätkö he mitään työtä.
– Työllistyminen on tosi vaikeaa kauden jälkeen, varsinkin jos putoaa.
Lauslahti valittiin eduskuntaan vuonna 2007, joten kun hän helmikuussa haki vapautusta tehtävästä, hänellä oli takanaan 11 vuotta kansanedustajan työtä. Hän korostaa, että nykyistä vaalikautta oli enää vuosi jäljellä, kun hän siirtyi Lääketeollisuuteen.
Hänen mielestään kansanedustajan pyytäessä vapautusta tehtävästään tulee pohtia kolmea seikkaa: kuinka monta kautta tämä on ollut edustajana, kuinka paljon vaalikautta on jäljellä ja kuinka yhteiskunnallisesti merkittävään tehtävään tämä siirtyy.
– Lisäksi pitää ottaa huomioon inhimillinen ulottuvuus. Kansanedustajallakin pitää olla mahdollisuus mennä eteenpäin. Sopeutumiseläkkeelle jääneitäkin arvostellaan, joten onhan parempi, että kansanedustaja työllistyy.
Lauslahti kertoo pohtineensa pitkään, hakeeko hän vapautusta. Poliittisen uran jatkuminen olisi joka tapauksessa tullut pohdintaan ennen seuraavia vaaleja. Asian ratkaisi se, että kiinnostava tehtävä avautui juuri nyt.
Kun Lauslahti talvella ilmoitti päätöksestään, ainakin kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila (kesk.) moitti häntä siirtymisestä ”lobbausjärjestön johtoon”. Lauslahti ei hyväksy arvostelua.
– Yhteiskunnalle on parasta, jos liikutaan yksityiseltä sektorilta julkiselle ja päinvastoin.
Kokopäivätyötä
Politiikan tutkija Mirja Kananen pohti vuonna 2002 väitöskirjassaan, miten kansanedustajan työn muoto on muuttunut vuosikymmenten mittaan. Lainsäädäntötyöstä tuli jatkuvaa ja säännöllistä vuonna 1906, kun eduskunta alkoi kokoontua valtiopäiville vuosittain.
Valtiopäivät olivat koolla noin 120 päivää vuodessa, ja kansanedustajuutta voitiin pitää sivutoimena, Kananen kirjoittaa. Tällä vuosituhannella eduskunta työskentelee jo 265 päivää vuodessa.
– Tämän myötä kansanedustajuudesta on tullut kokopäivätyö ja kansanedustajista ammatiltaan poliitikkoja.
Kananen muistuttaa, että aiemmin eduskunnat hajosivat nykyistä useammin, joten edustajanpaikan saattoi menettää lyhyenkin työjakson jälkeen. Nykyisin eduskuntaan tullaan käytännössä neljäksi vuodeksi, ja menestyminen edellyttää, että eduskuntatyötä tehdään päätoimisesti.
– Olisi syytä pohtia myös valtiosäännön kannalta, mahtuuko kansanedustaja enää luottamustehtävän käsitteen alle, Kananen kirjoittaa.
Kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.) puolestaan ehdottaa eräänlaista paluuta vanhaan – ainakin siinä suhteessa, että edustajat tekisivät parlamenttityötä vain kolme kuukautta vuodessa.
Lepomäen radikaalissa ehdotuksessa kansanedustajia valittaisiin 600 ja he tekisivät parlamenttityötä osa-aikaisesti. Hänen mukaansa nykyisissä täysistunnoissa tuhlataan aikaa, kun omaa puheenvuoroa täytyy odottaa tuntikausia, ja kun sen lopulta saa, sali on ehtinyt tyhjentyä.
– Tulevaisuudessa päätöksenteko voisi pohjata laajasti digitaalisiin alustoihin, joilla kohtaavat sekä asiantuntijalausunnot että yksittäiset kansanedustajat ja heidän ryhmiensä kannat, Lepomäki kirjoittaa kirjassaan Vapauden voitto.
Hänen mielestään osa-aikaisuus pakottaisi päättäjät pysyttelemään ajan tasalla ja huolehtimaan omasta työmarkkina-arvostaan.
– Päättäjiksi voi silloin valikoitua myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät halua siirtää koko muuta elämäänsä ja työelämäänsä sivuun politiikan vuoksi.
Näin naapurissa
Länsinaapuri Ruotsi on monessa asiassa kovin samankaltainen kuin me. Sen takia on kiinnostavaa vilkaista, miten siellä kansan valtuuttamat edustajat hakevat vapautusta.
Ruotsin kansanedustuslaitos riksdagen linjaa, että kansanedustajalla on velvollisuus hoitaa tehtäväänsä parlamentissa. Se myös toteaa, että tehtävää ei voi jättää, ellei parlamentti myönnä siihen lupaa.
Tässä suhteessa Ruotsin malli on samanlainen kuin Suomessa. Parlamentin linja on kuitenkin väljempi kuin Suomessa.
Ruotsin parlamentissa on 349 kansanedustajaa. Nykyisellä vaalikaudella 2014–2018 jo 38 on jättänyt tehtävänsä. Edustajien määrään suhteutettuna se on kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin Suomessa.
Ruotsissa ero myös myönnetään kevyemmin perustein. Esimerkiksi toukokuussa sosiaalidemokraattien kansanedustaja Sara Karlsson erosi parlamentista vain siksi, ettei hän voinut hyväksyä oman puolueensa tiukentunutta maahanmuuttolinjaa.
Ruotsissa edustaja voi myös pyytää vapautusta tehtäväksi määräajaksi, vaikka syy olisi henkilökohtainenkin. Jos vapautus kestää yli kuukauden, hänen tilalleen tulee varaedustaja.
Suomessakin poissaololupaa voi hakea, mutta pitempiä vapaita edustajat pyytävät harvoin. Lähihistorian tunnetuin tapaus nähtiin vuonna 2000, kun keskustan Esko Aho haki hävittyjen presidentinvaalien jälkeen palkatonta vapaata. Hän halusi lähteä vuodeksi Yhdysvaltoihin Harvardin yliopistoon ja sai siihen luvan.
Tiukka käytäntö
Aina, kun kansanedustaja pyytää vapautusta tehtävästään, hän kohtaa arvostelua – tai jos ei hän henkilökohtaisesti, niin ainakin systeemiä moititaan liian lepsuksi ja kansanvaltaa halveksivaksi.
Mutta kehen moitteet tulisi kohdistaa? Ainakin eduskuntaan itseensä, mutta kehen siellä?
Ja entä jos käytäntöä pitäisi muuttaa? Kenen tulisi tehdä aloite? Istuntoasiainneuvos Antti Linnan mukaan tähän ei ole helppoa vastata. Esimerkiksi perustuslakivaliokunta, joka yleensä käsittelee valtiosääntöön liittyviä kysymyksiä, ei ole ottanut asiaan kantaa.
Avainasemaan nousee puhemiesneuvosto.
Kansanedustajien eronpyynnöt valmistelee ensin virkamiehistö, minkä jälkeen puhemiesneuvosto tekee asiasta oman ehdotuksensa, jonka se vie eduskunnan suureen saliin päätettäväksi. Yleensä puhemiehistön ehdotus myös toteutuu.
Puhemiehistö pohtikin viime huhtikuussa aamukoulussaan, pitäisikö kansanedustajien eroja koskevaan linjaan tehdä muutoksia.
Puhemies Paula Risikko (kok.) sanoo, että perustuslaki jättää eduskunnalle runsaasti harkinnanvaraa. On myös muistettava, että eduskunnan aiempi käytäntö ohjaa päätöksentekoa.
– Aina kun joku hakee vapautusta, pohdimme, onko kyseessä yhteiskunnallisesti merkittävä tehtävä. Aina myös katsotaan, miten on muiden kohdalla tehty.
Linjan tiukennus tarkoittaisi, että puhemiehistö joutuisi etukäteen määrittelemään, millaisiin töihin kansanedustaja voi lähteä ja millaisiin ei. Risikon mukaan tällaista määrittelyä se ei voi tehdä.
Puhemiehistö harkitsikin etupäässä sitä, pitäisikö rajoittaa jollain tavalla vapautuksen myöntämistä niissä tapauksissa, kun edustaja hakee eroa pian vaalien jälkeen. Harkinta ei johtanut tiukennukseen, koska jo tällä hetkellä eduskunta pitää ohjenuoranaan sitä, että kauden alussa tapahtuviin eronpyyntöihin pitää suhtautua ”erityisen kriittisesti”.
Risikko muistuttaa, että edustajan omakin tilanne täytyy ottaa huomioon. Voihan olla, että tämä istuu eduskunnassa vaikkapa kuudetta kautta, kun eduskunnan ulkopuolella avautuu kiinnostava ja merkittävä tehtävä. Vastaavia tehtäviä tulee vastaan harvoin, eikä niistä aina edes saa virkavapaata sillä tavoin, että voisi lykätä työn vastaanottamista eduskuntakauden jälkeen.
– Silloin katsotaan, onko tehtävä yhteiskunnallisesti merkittävä, Risikko sanoo.
Puhemiesneuvosto totesikin, että nykyinen käytäntö on riittävän hyvä.
– Henkilökohtainenkin kantani on, että käytäntö on aika tiukka jo tällä hetkellä. Siksi puolustan sitä, Risikko sanoo.
Hän sanoo, että jos eroavien kansanedustajien määrä kohoaa nykyisestä, asiaa pitää tarkastella uudelleen.
– Jos määrä nousee merkittävästi, pitää pohtia, mistä se oikein johtuu. Mutta kun katsoo tapauksia, joita on ollut, meillä on ollut hyvät perustelut vapautuksille.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_separator border_width=”10″ css_animation=”fadeInRight” css=”.vc_custom_1530897638867{margin-top: 20px !important;}”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text css=”.vc_custom_1530897753844{margin-top: 20px !important;}”]
Vuoden 1979 jälkeen 58 kansanedustajalle on myönnetty vapautus edustajantoimesta uusien tehtävien perusteella.
Lähde: Eduskunnan keskuskanslia, Istuntoasiainneuvos Antti Linna[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_single_image image=”160148″ img_size=”full” alignment=”center” onclick=”zoom”][/vc_column][/vc_row]
