New York Times kertoo Azovstalin piirityksen aikana tehtyihin haastatteluihin perustuen, miten Mariupolin puolustajat onnistuivat jatkamaan vastarintaa lähes kolme kuukautta syvällä rintamalinjan selustassa.
Kaupunki joutui venäläishyökkääjän piirittämiseksi heti sodan ensipäivinä helmikuun lopulla, mutta sen Azovstalin teräskombinaattiin linnoittautuneet puolustajat antautuivat vasta toukokuun 20. ja 21. päivän tienoilla.
Kaksi Ukrainan asevoimien Mi 8-kuljetushelikopteria saapui Azovstalin alueelle 21. maaliskuuta. Ne olivat lentäneet pitkin Azovanmeren rantaa pitkin venäläisten tutkan alapuolella.
Erikoisjoukot purkivat ammuksista, Starlink-järjestelmästä, lääkkeistä sekä Javelin- ja Stringer-ohjuksista koostuvan lastinsa Azovstalin puolustajille ja ottivat tilalle 8–9 haavoittunutta. Starlink-järjestelmä myös mahdollisti piirityksen aikana tehdyt haastattelut, kun se lopetti piiritettyjen viestintäeristyksen.
Ukrainalaiskenraalit olivat pitäneet tätä operaatio Ilmasiltaa vähintään uhkarohkeana, ellei peräti tuhoon tuomittuna, mutta seuraavan kahden viikon aikana ukrainalaishelikopterit onnistuivat lentämään Azovstaliin seitsemän kertaa ja evakuoimaan 85 vakavasti haavoittunutta sotilasta.
Yksi käynti kesti 20 minuuttia ja roottorit kävivät koko ajan. Haavoittuneiden tilalle tuotiin myös täydennysmiehinä yksittäisiä vapaaehtoisia.
Ukrainan sotilastiedustelun päällikön, kenraali Kyrylo Budanovin johtama operaatio Ilmasilta päättyi 7. huhtikuuta, kun venäläiset ampuivat alas helikopterin vain muutaman kilometrin päässä ukrainalaisten hallitsemasta alueesta. Pelastustehtäviin lähetetty helikopterikin ammuttiin myös alas ja surmansa saivat neljä erikoisjoukkojen sotilasta ja lentäjät
Azovstalin puolustajat tiesivät, että heidän ja kaupungin kohtalo oli sinetöity. Taistelu ei ollut voitettavissa, mutta operaatio Ilmasillan avulla voitiin pidentää vastarintaa reilulla kuukaudella. Noin 3000 paikallista ukrainalaissotilasta pääasiassa merijalkaväestä ja Azov-rykmentistä sitoi ja pidätteli noin 12 000 venäläispiirittäjää, jotka olivat poissa muilta rintamilta.
Venäjän sotilaallista ja poliittista johtoa turhautti se, ettei rajakaupunki Mariupolia voinut julistaa ”vapautetuksi” niin kauan kuin vastarinta kaupungissa jatkui.
– Täysin piiritettyjen tovereidemme oli erittäin tärkeää saada tietää, ettei heitä ollut unohdettu, että lentäisimme heidän luokseen vaarantaen henkemme ja noutaisimme heidän haavoittuneensa ja toisimme heille ammuksia ja lääkkeitä. Tämä oli meidän tehtävämme, sanoo ensimmäisellä matkalla mukana ollut sotilastiedustelu-upseeri koodinimeltään ”Piikivi”, joka oli yksi neljästä mukana olleesta.
Azovstalin valikoituminen viimeiseksi linnakkeeksi
Azovstal oli Mariupolin ja koko Ukrainan terästeollisuuden ylpeys, jolla oli ennen sotaa yli 11 000 työntekijää. Azovstalin teräksestä on valmistettu Tshernobylin reaktoriytimen sarkofagi, Applen pääkonttori Kaliforniassa, Lontoon Shard ja New Yorkin Hudson Yards.
Vuonna 1933 perustettu teräskombinaatti oli tuhoutunut toisen maailmansodan jälkeen, mutta paikallisten avustamana se oli rakennettu uudelleen. Azovstalin ympärillä pyöri kaupungin talous- ja työelämä, kun perheet olivat työskennelleet sukupolvittain saman tehtaan palveluksessa.
Ukrainalaiset vapauttivat kaupungin hetkellisestä venäläismiehityksestä alkukesästä 2014. Syksyllä 2014 venäläiset yrittivät vallata kaupungin uudelleen siinä epäonnistuen. Tuosta lähtien vain muutaman kilometrin päässä kontaktilinjasta sijainnut kaupunki tottui satunnaisiin sodan ääniin.
Azovstalin johto kuitenkin käski kunnostaa tehtaan kylmän sodan aikaisia pommisuojia ja varustaa ne muonalla ja vedellä. Näitä pommisuojia oli 36, joista osa sijaitsi yli kuuden metrin syvyydessä.
Kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen 24. helmikuuta, Azovstalin johtokunta päätti pääjohtajansa Enver Tskitishvilin johdolla sulkea kombinaatin toiminnot ensi kertaa sitten toisen maailmansodan. Yhtiön työntekijöille ja heidän perheilleen päätettiin tarjota suojaa sen pommisuojista.
Kaupungin rannassa sijaitsevaa kombinaattia ympäröi vesi kolmelta suunnalta ja sitä ympäröi muurit, joten se muodosti hyvän luonnollisen linnakkeen. Yhtiön johto arveli viikkojen ruoka- ja vesivarantojen riittävän eikä hyökkäyksen kestävän kauaa. Se ei kuitenkaan ajatellut, että armeija linnoittautuisi kombinaattiin.
– Armeija ei koskaan kertonut meille emmekä me koskaan olettaneet heidän tulevan mukaamme. Tarkoituksemme oli tarjota siviiliväestölle suojaa hyökkäykseltä. Emme pitäneet itseämme sodan osapuolena, sanoi Tshitishvili.
Azov-rykmentin apulaiskomentaja, kapteeni Svjatoslav Palamar sanoi, että venäläiset työnsivät heitä molemmista suunnista kohti rantaa ja Azovstalia.
– Vetäydyimme tasaisesti koko ajan kohti tehdasaluetta, koska se oli ainoa jäljellä oleva alue, kertoi Palamar haastattelussaan.
Kapteeni Palamar on nykyisin vankina Moskovan Lefortovon vankilassa, joka tunnetaan Josif Stalinin aikaisena kidutusvankilana. Venäläisten vangiksi joutui noin 2500 Mariupolin puolustajaa.
Komentavat upseerit vietiin Moskovaan, kun muut jäivät vankileireille Itä-Ukrainan venäläismiehitetyillä alueille. Heitä tiedetään pidettävän täyteen ahdetuissa selleissä ja ruokittavan vain sen verran, että pysyvät juuri ja juuri elossa.
