Historiantutkija, dosentti Ville Jalovaara käsittelee uutuuskirjassaan Neuvostoliiton tekemiä ilmapommituksia Helsinkiin helmikuussa 1944.
Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat (Aviatsiya Dalnego Deystviya, ADD) perustettiin maaliskuussa 1942 ja niitä johti ilmamarsalkka Aleksandr Golovanov. ADD perustettiin erottamalla ilmavoimista kaukopommitusyhtymät omaksi strategiseksi puolustushaaraksi ja alistamalla ne suoraan ylijohdolle eli käytännössä diktaattori Josif Stalinille.
Neuvostoliitossa arvioitiin ennen maailmansotaa, ettei raskailla pommikoneilla olisi keskeistä strategista merkitystä. Siksi ADD ei ollut kyvyiltään lähelläkään brittien tai USA:n ilmavoimia, jotka pystyivät tekemään massiivisia hyökkäyksiä saksalaisiin kaupunkeihin. ADD oli ennen kevättä 1944 suorittanut rintamilla lähinnä taktisia iskuja sekä yksittäisiä pommituksia Saksan kaupunkeihin.
Kaukotoimintailmavoimien käytössä oli noin tuhat konetta ja pääkalustona oli kaksimoottorinen Iljushin Il-4 -pommikone, joka soveltui paremmin rintamatoimintaan. Käytössä oli myös runsaasti USA:lta saatuja keskiraskaita B-25 -koneita.
Merkittävä osa ADD:n kalustosta oli Lisunov Li-2 -yöpommittajia, joka oli Douglas DC-3:n lisenssiversio. Kone oli lento-ominaisuuksiltaan hyvä, mutta pommikuorma oli vaatimaton. Vain kahden ADD:n lentorykmentin kalustona oli raskaan pommikoneen kriteerit täyttävä nelimoottorinen Petljakov Pe-8.
Pommitukset käyntiin
Stalin oli vuoden 1942 lopulla pohtinut, voisiko Suomen pakottaa rauhaan vain ilma-aseen avulla. Golovanovin mukaan ADD pystyisi suorittamaan Suomen painostamiseen tarvittavan strategisen iskun. Helmikuun 6. päivänä 1944 Stalin antoi marsalkalleen luvan käynnistää operaation ja samana iltana ensimmäiset pommit iskeytyivät Helsinkiin.
Helsinkiin pudotettavaksi oli varattu noin 2 600 tonnia eri kokoisia pommeja, joista kolmasosa oli palopommeja. Lastina oli myös kaksi 5 000 kilon ”korttelipommia”, mutta Helsingin onneksi molemmat superpommit putosivat todennäköisesti mereen.
Toinen hyökkäysaalto tuli kymmenen päivää myöhemmin yli 400 pommikoneen voimin. Iskun jälkeen päämajasta tiedotettiin lehdistölle, että hyökkäys oli suuresta konemäärästä huolimatta epäonnistunut ja vauriot jääneet pieniksi. Sen sijaan Neuvostoliiton tietotoimisto julisti sen lentovoimien tehneen suurhyökkäyksen Helsingin sotilas- ja teollisuuskohteisiin ja suuria tulipaloja oli havaittu telakan, sotilasvarikoiden ja kaupungin keskustan alueilla.
Iltapäivällä 26. helmikuuta Suomenlahdella havaittiin lentotoimintaa, joka ennakoi jälleen suuroperaatiota. ADD oli aiemmista hyökkäyksistä muuttanut taktiikkaansa niin, että Helsingin puolustajille ei haluttu antaa missään vaiheessa kunnollista lepotaukoa.
Vihollinen yritti pienin muodostelmin näännyttää ilmatorjunnan pitäen sen jatkuvasti toiminnassa, uusia koneita tuli idästä jatkuvana virtana. Neljän tunnin aikana Helsinkiin yritti 150 konetta yksitellen tai maksimissaan kolmen koneen muodostelmissa.
Tällä kertaa osumia tuli enemmän ja illalla keskustassa raportoitiin lähes 20 tulipaloa ja muun muassa yliopiston päärakennus oli tulessa. Hyökkäyksen jälkeen selvisi, että tilanne ei ollut niin paha kuin miltä se näytti. Vaikka Helsinkiin oli yön aikana pudotettu räjähteitä enemmän kuin koskaan aiemmin, niin ylivoimaisesti suurin osa pommeista oli mennyt mereen.
ADD:n lentäjät odottivat viikkokausia käskyä tehdä neljäs isku Helsinkiin, mutta sitä ei koskaan tullut. Suomen pääkaupunkiin ei pudotettu enää yhtään räjähdettä koko sodan aikana. Maaliskuun lopulla 1944 kaukotoimintayhtymiä ryhdyttiin siirtämään Valko-Venäjän ja Ukrainan suunnalle.
Tuloksia liioiteltiin
Jalovaara tuo esiin, että Helsingissä oli helmikuussa 1944 vastakkain hyökkääjä ja puolustaja, joilla ei kummallakaan ollut aiempaa kokemusta suurhyökkäyksestä. Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat yrittivät ensimmäistä kertaa laajaa iskua vahvalla ilmatorjunnalla suojattua kaupunkia vastaan. Vaikka Helsinkiin oli hankittu Saksasta modernia tykki- ja tutkakalustoa, kokemusta niiden käytöstä ison hyökkäyksen torjunnassa ei ollut.
Neuvostolentäjien kokemattomuudesta kertoo, että monissa tapauksissa viholliskone pudotti pomminsa ja kääntyi takaisin lähes heti, kun sitä kohti oli ammuttu. Vastapuolella oli selvää, että pommitusmiehistöt liioittelivat tuloksiaan. Lentäjät eivät voineet myöntää pelänneensä ilmatorjuntaa ja pudottaneensa pommit kohteen ulkopuolelle.
Toisen maailmansodan aikana moni suurkaupunki tuhoutui kokonaan, mutta Helsingin ilmatorjunta oli onnistunut pysäyttämään osan koneista ja kokonaisuutena pääkaupungin vaurioita pidettiin hyökkäysten massiivisuuteen nähden kohtuullisina. Yhteensä kolmessa pommituksessa sai surmansa noin 150 ja haavoittuneita oli noin 350 ihmistä.
Totuus Helsingin pommitustuloksista paljastui Stalinille ilmeisesti vasta syksyllä 1944 Suomen tekemän välirauhan jälkeen. Tieto saattoi vaikuttaa siihen, että ADD siirrettiin joulukuussa takaisin ilmavoimien osaksi.
Ville Jalovaara: Helsinki 1944. Taistelu pääkaupungista. 356 sivua. SKS Kirjat.
