Kansanedustaja Anders Adlercreutz (r.) sanoo suhtautuvansa mahtavaan sukuperinteeseensä sekä kiinnostavana että sukua yhdistävänä asiana.
– Tuntee taustojaan sillä tavalla aika hyvin, että on tarinoita, joita välittää omille lapsille. On hienoa voida kertomuksilla kytkeä itsensä ja lapset sukupolvien ketjuun – se lisää suhteellisuudentajua tässä yksilökeskeisessä maailmassa, Anders Adlercreutz sanoo.
Hänellä itsellään on viisi lasta. Heistä nuorin kantaa nimessään Carl Johanin perintöä.
Tavallinen kansalainen tietää sukutaustaansa ehkä 2-3 polvea taaksepäin. Adlercreutzeilla on kaikista edeltävien sukupolvien elämästä ainakin joitain tietoja 1600-luvulta asti.
– Meillä on myös aika tiivis suku. Se pitää hyvin yhtä ja näitä tarinoita kerrotaan ja dokumentoidaan. Meillä on iso sukukokous joka viides vuosi joko Suomessa, Ruotsissa tai Etelä-Amerikassa, hän kertoo.
Urhoist’ urhoisin
Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin merkkiteos Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi 1848. Suomen sodasta kertovassa suuressa runoteoksessa on oma lukunsa kenraali Carl Johan Adlercreutzista (1757-1815).
– Muistan kyllä pienenä poikana miten hauskaa oli lukea Vänrikki Stoolin tarinoita. Joskin minun lempihahmoni siinä, niin kuin varmaan kaikkien nuorten poikien, oli Sven Dufva. Ja ehkä Sandelskin, Anders Adlercreutz kertoo.
– Adlercreutzin tarinahan ei runona ehkä ole niin jännittävä ja mielenkiintoinen… Mutta kyllä se tuntui hauskalta nähdä oma esi-isä muiden urhojen seassa.
Kertomus sinänsä ehkä ei ole jännittävin, mutta Runebergin hienot sanat kuuluvat kirjan ylistävimpiin. Näin kansalliskirjassa muun muassa kirjoitetaan kenraali Adlercreutzista:
Ken joen rannall’ on tuo miesi ylhäinen,
jok’ yli vetten, maiden katsahtaapi?
Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien,
kädessä miehekkäässä miekka tulinen
urosta, sotilasta muistuttaapi. …
Hän, Döbeln, aseveljen kutsun saatuaan
hän rientomarssiss´ehtii eellä ajan.
Soi sävel tuttu, vastaan riemuin hurrataan;
hän näkyy. – Rinnall´ Adlercreutz käy johtamaan,
kuin tulta tuntis jumal-innoittajan.
Ja vielä liekkii taisto tuokion,
toist´enää lieskoill´ei, jo hiipyneillä
taas Siikajoen tanner meidän on,
on maine verin uljain pesty, tahraton,
on ensimmäinen, suuri voitto meillä. …
Ja hänen, tämän hävityksen näkijän,
ei tapa tehtävistään horjahdella.
Uskollisempaa miestä löytäisitköhän?
Hän vaarat koetti, soti, voitti, vertaan hän
jo nuorna valoi maineen tanterella.
Näät miehen, jot’ ei riemut, murheen säät,
ei mielet suurimman, ei alhaisimman
voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät,
min lentohon vain nosti myrskyn tuulispäät;
näät Adlercreutzin, urhoist’ urhoisimman. …
Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen,
jo marssiin Palmfelt joukkons’ alkaa viedä,
jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen.
On hetket kalliit. Sotalaumat ryssien
jään yli ryntää sulkemahan tietä.
Mut Adlercreutz viel’ alallensa jää,
yks toimi häll’ on valvottava vielä:
joella viel’ yks joukko viivähtää,
ei liiku astelta, ei peräydy tää,
lippunsa luona vain se seisoo siellä. …
Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan
hän väkimarssin tänne riensi kohta.
Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan.
Hän näkyy. – Adlercreutzpa innostuksissaan
nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa. …
Hän, joka jäiselläkin hangell’ astuen
rakasti maataan miellä palavalla,
jok’ iloin sille verens’ antoi lämpöisen
ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen
pelasti vielä voimall’ urhoisalla,
hän lepää. Rauhaan pääsi sankari,
maa Svean hänet kätki turvahansa;
jalosti sielläkin hän taisteli,
ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi,
kun hänt’ ei muista Svean jalo kansa.
Mut sankarmaassa vaikka unhotuksiin jäis
tää muisto suurempien muistoin kautta,
nimensä jos ei sydänt’ enää sytyttäis
ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis
tuon uskollisen suomalaisen hauta,
ei miehen maine kuolis kuitenkaan,
ei, henki rientäis ylpeällä miellä
laineiden poikki syliin synnyinmaan;
tääll’ ei hän unhotukseen joudu milloinkaan,
tääll’ elää hän, vaikk’ onkin hauta siellä.
LUE MYÖS:
Lähellä kuninkaan kruunua – kansanedustajan hurja sukutausta
Suomalainen sotilas oli Etelä-Amerikan vapaustaistelun sankari
