Hyvinvointivaltio on unelma, joka muuttui painajaiseksi.

1960-luvun sosiaalipolitiikan arkkitehti Pekka Kuusi arvioi sosiaalisten tulonsiirtojen vauhdittavan kulutuskysyntää ja talouskasvua niin kauan kuin sosiaalikulujen suhde bruttokansantuotteeseen on alle 20 prosenttia. Tällä tasolla on oltu Suomessa viimeksi vuonna 1981. Finanssikriisin jälkeen (vuodesta 2009 alkaen) suhdeluku on hypännyt jo 30 prosentin tasolle ja ylikin.

Kun julkinen talous ja yksityiset taloudet on sekoitettu perinpohjaisesti, sosiaalikulujen kasvusta bruttokansantuotetta nopeammin tulee kohtalokasta.

Talouskasvua vauhdittanut hyvinvointivaltio kehittyy talouskasvua estäväksi sosiaalihuoltovaltioksi, jossa tärkeimmät palvelut ovat jokaisen saatavilla aktiivisuuteen ja ansioihin katsomatta.

Jos ”hyvinvointimalli” ei lisää vaurautta ja hyvinvointia, se on julkea irvikuva nimestään. Suomessahan bruttokansantuote ei ole kasvanut lainkaan finanssikriisin jälkeen. Björn Wahlroos väänsi taannoin rautalangasta, miten valtaisaa menetystä nämä seitsemäntoista hukattua vuotta tarkoittavat suhteessa Ruotsiin, jossa talouskasvu on jatkunut maltillista 1,5 prosentin vuosivauhtia.

Suomessa sosiaalikulujen kasvu on rahoitettu hölmöläisten menetelmällä eli ottamalla velkaa velan päälle. Suomen pitkät markkinakorot seuraavatkin nykyään Ranskaa, jonka kauan jatkunutta velkaantumista pyritään jo taltuttamaan EU:n liiallisen alijäämän menettelyllä.

Yhä uudestaan on hämmästeltävä sosialidemokraattisen yhteiskuntamallin epäjohdonmukaisuutta. Perustuslaki ensin turvaa yksilön vapauden ja sitten saman perustuslain sosiaaliset perusoikeudet poistavat yksilöiltä riskit eli vastuun heidän vapaista valinnoistaan.

Näin valtio ohjaa rikkomaan liberalistista vahinkoperiaatetta naamioiden teon oikeudenmukaisuudeksi.

Kansaneläkelaitoksen tulonsiirtoautomaatissa toiset käyttävät hyväksi toisten ahkeruutta riippumatta siitä, ovatko he tai heidän vanhempansa osallistuneet sosiaalivakuutuksen kustannuksiin.

Kattavan sosiaalihuoltovaltion rahoitukseen tarvitaan jyrkästi progressiivinen verotus. Verottajan viedessä palkanlisästä puolet tai enemmän katkeaa into vahvistaa omaa yksityistaloutta. Työmotivaation surkastuessa yhteiskunnan palvelutaso laskee, kun esimerkiksi lääkärit haluavat tehdä töitä vain neljänä päivänä viikossa.

Jokaiselle loogisesti ajattelevalle on selvää, että tällainen malli johtaa fiskaaliseen ja moraaliseen umpikujaan. Suomi on nyt tullut tämän tien synkkään päähän.

Historiallinen käänne lähestyy vääjäämättä

Vaikka Suomessa ylläpidettävän yhteiskuntamallin taloudellinen ja moraalinen uskottavuus hiipuu, sen poliittinen kannatus on edelleen sataprosenttista. Kaikki lakiasäätävät puolueet haluavat pelastaa vanhakantaisen hyvinvointivaltion. Vain keinoista on erimielisyyttä. Yksikään kansanedustaja ei aja uuteen yhteiskuntamalliin siirtymistä.

Hämmentävä vaihtoehdottomuus on johtanut siihen, että julkistaloutta tervehdyttävä oikeistohallitus tyytyy maltillisiin leikkauksiin ja ottaa ensi vuonna velkaa yli 12 miljardia (todennäköisesti enemmän). Täyden palvelun sosiaalihuoltoon ei olisi enää varaa, mutta sitä jatketaan. Valtio kuittaa velkarahalla esimerkiksi noin kaksi miljardia yksityistaloudellisia asumiskuluja.

Avain Suomen synkkään tilanteeseen ei siis olekaan taloudessa, vaan politiikassa, joka ei kykene uudistamaan yhteiskunnan rakenteita.

Suomettumisen aikana pelon ilmapiirissä vakiintui uskomus, että konsensus on demokratian normaali tila. Nato-jäsenyyden jälkeen pelon sisältö tyhjeni, mutta hyväksyttävän politiikan muodoksi jäi yhä turvallisuutta tuova arvoyhtenäisyyden oppi.

Samaa tahtovan kansan ihanne johtaa siihen, että fiskaalinen kriisi on koettava hätätilaksi, ennen kuin täyden palvelun huoltovaltiosta luovutaan. Pohjakosketuksen lähestymisestä kertoo Helsingin Sanomien kannanotto, jonka mukaan suomalaista hyvinvointivaltiota on kasvatettu kestämättömän laajaksi.

Kun hyvinvointivaltion tuhkista joskus kohoaa uusi Feeniks, se ei voi lentää vanhoilla siivillä. Mistä aihioista uudet sulat kasvavat?

Tavoitteena ei pidä olla tasa-arvo vaan vapaus

Minusta Suomi tarvitsee – tulevaa varten – vakavaa, syvällistä ja perusteista lähtevää keskustelua yhteiskuntamallimme korjaamiseksi. Suomesta ei voi tulla libertaristista paratiisia eikä edes amerikkalaista liberaalia markkinayhteiskuntaa.

Mutta yksityistalouksia voidaan vahvistaa niin pitkälle, että itsenäisen yksilön vastuu alkaa ohjata yhteiskunnan dynamiikkaa. Ideana olisi, että tukiriippuvuuksien katketessa ihmiset itse luovat uutta hyvintoimintayhteiskuntaa ja elinvoima palautuu alisuorittajaksi jämähtäneeseen Suomeen.

Uuden mallin filosofiset lähtökohdat voidaan lyhyesti ilmaista tavoitteen, keinon ja subjektin käsitteillä. Uuden yhteiskuntamallin tavoitteena ei tule olla tasa-arvo, vaan vapaus.

Oikeusvaltiossa kansalaiset ovat tasa-arvoisia lain edessä ja tasavallassa jokaisella on samat poliittiset valtaoikeudet ja sama määrä valtaa. Tämä on looginen lähtökohta. Sosialistit ovat kuitenkin halunneet tehdä tasa-arvosta yhteiskuntamallin tavoitteen ja silloin koko käsite on menettänyt merkityksensä. Positiivisen diskriminaation ja muiden absurdien keinojen avulla yritetään tasata ihmisten välisiä kyvykkyyseroja. Lopulta punavihreä taikajuoma – pohjalla kaunaa ja katkeruutta – humalluttaa uskomaan, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa.

Vapaus on tavoite siitä yksinkertaisesta syystä, että se on korkein arvo, jota kaikki ihmiset tavoittelevat. Vapaus on ehto kyvylle olla hyvä, vapaus on tila, jossa tiede tavoittelee totuutta ja taide kauneutta, vapaudessa ihmiset saavuttavat ne tavoitteet, joita he itse itselleen asettavat. Kukin käyttää vapauttaan omalla tavallaan, mutta itse vapaus on kaikille yhteinen arvo. Ei ole selvää, voiko vapaus olla tosiasia, vai onko se pelkkä toivon kohde, mutta estot ja rajoitukset voittavaan vapauteen me ihmiset uskomme ja siinä uskossa kulttuurievoluutio etenee.

Menetelmä, jolla vapauden tavoitetta lähestytään, ei voi olla ristiriidassa vapauden kanssa. Yksilön vapaus on kykyä ja taitoa elää itsenäisesti ja omista valinnoista vastuuta kantaen. Valtion pakottama yhteisvastuu on virhe. Yhteiskunnallisissa palveluissa on etsittävä uusi oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino yksilöllisen sopimusvastuun pohjalta.

Vinoutuessaan liberalismi alkaa tuhota yksilönvapauden edellytyksiä. Sosiaaliliberalistisessa tasa-arvon tavoittelussa on tehty suuria virheitä, jotka nyt kostautuvat niin Ruotsissa kuin Suomessa, hiukan eri tavoin, mutta pohjimmiltaan samoista syistä. Sosiaaliturvasta on tehty elinkeino ja vapaan yksilön omaan vastuuseen nojaava moraali on hapertunut.

Subjekti, jota varten vapaa yhteiskunta on ja joka sitä kannattelee, on aina ja ainoastaan yksilö, ei koskaan kollektiivi. Oikeushenkilöt – valtiot, yhtiöt ja yhdistykset – ovat yksilöiden välisiä sopimuksia, jotka voidaan tarvittaessa purkaa. Vain yksilöt ovat luonnollisia olemassa olevia persoonia ja vapauden subjekteja. Tässä kollektivismiin nojaava vasemmisto eroaa oikeistosta kuin yö päivästä. Siksi oletan, että ainakaan nykyinen vasemmisto ei voi olla kollektivistista hyvinvointivaltiota uudistava voima.

Viisi mullistavaa uudistusta

Koska keskustelu yhteiskuntamallin korjaamisesta tarvitsee myös konkreettisia ehdotuksia, nostan harkittavaksi viisi mullistavaa uudistusta Suomen hukatun elinvoiman palauttamiseksi. Jo kolme ensimmäistä uudistaisivat yhteiskuntaa, mutta kaksi viimeistä takaisivat uuden mallin jatkuvuuden.

Ensimmäiseksi terveydenhuollossa siirrytään kolmen järjestelmän (julkinen, yksityinen, työterveys) sekasotkusta yhteen kattavaan vakuutuspohjaisen järjestelmään ja omalääkärimalliin kuten Hollannissa. Henkilökohtaisiin vakuutuksiin ja markkinaehtoiseen kilpailuun voidaan sisällyttää myös bonukset terveistä elintavoista, jotka vähentävät sairastelua, parantavat työn tuottavuutta ja tuovat säästöjä.

Pääministeripuolue kokoomus on puoluekokouksessaan hyväksynyt aloitteen Hollannin malliin siirtymisestä, joten tällä uudistuksella on vankka pohja.

Toiseksi yleinen asumistuki lakkautetaan. Jos terveet työkykyiset kansalaiset eivät omilla ansio- ja pääomatuloillaan selviydy yksityistaloutensa suurimmasta menoerästä ilman valtion huomattavaa tukea, he eivät ole de facto vapaita ja itsenäisiä kansalaisia.

Myös kaikki muu sosiaaliturva uudistetaan väliaikaiseksi ja harkinnanvaraisesti myönnettäväksi tueksi vaikean vaiheen yli. Jatkuva työmarkkinatuki ja toimeentulotuki ovat myös moraalisesti väärin, sillä arvoa luova työ on ihmiselle tarve.

Elämänmittainen kattava sosiaaliturva on johtanut siihen, että satojatuhansia ihmisiä elää toisten kustannuksella. Heidät on ajettu valtioriippuvuuden tilaan, jossa he eivät ole vapaita kansalaisia, vaan holhottuja alamaisia.

Kolmanneksi yritystukia leikataan, jos ne eivät ole yhteiskunnan huoltovarmuuden ja uudistumisen kannalta välttämättömiä. Tuet heikosti tuottaville yrityksille ovat paitsi taloudellisesti myös eettisesti vapaan yhteiskunnan tarkoitusperien vastaisia. Jos osakkailleen voittoa tavoitteleva yhtiö tarvitsee selviytyäkseen tukea verovaroista, se on elinkelvoton. Tilalle syntyy parempi, mikäli hyödykkeille on kysyntää.

Neljänneksi toteutetaan verotuksen kokonaisuudistus tasaveroiseksi Viron mallin mukaisesti sekä poistamalla perintövero Ruotsin mallin mukaisesti.

Yhdenvartainen reilu verotus kannustaisi kaikkia kansalaisia vaurastumaan palkkatuloilla, sijoituksilla ja yritystoiminnalla. Suomi tarvitsee nyt kipeästi sitä, että yksityistaloudet vahvistuvat, valtion menoja supistetaan ja vapaiden ihmisten kekseliäisyys luo yhteiskuntaa. Matalatuloisten asemaa helpotetaan verovapaudella, että ansiotulot eivät kenelläkään jäisi alle elinkustannusten.

Ahkeroivien ja riskejä ottavien ihmisten on saatava pitää tulonsa ja päättää itse, mihin he ansionsa sijoittavat.

Veroprogressio rankaisee taloudellisesta onnistumisesta ja kannustaa ihmisiä tekemään vähemmän töitä. Uralla edistyminen ja korkeampien palkkatulojen tavoittelu kärsivät, kun verottaja ulosmittaa yli puolet lisätuloista. Ankara verotus lannistaa myös yritystoimintaa ja sijoittamista.

Viidenneksi perustetaan valtiosta riippumaton eliittiyliopisto.

Neutraalin totuuden tavoitteluun omistautunut yliopisto puuttuu suomalaisesta tiedontuotannosta. Uusi yliopistolaki (2009) alisti valtion ohjailemat yliopistot tutkimuslaitosten asemaan tuottamaan välineellistä tietoa. Yksityisten säätiöiden varoin on luotava korkeatasoinen oppineisuuden kehto, jossa palvellaan itseisarvoista totuutta pyrkimättä muuttamaan maailmaa jonkun edistysaatteen mukaiseksi. Tällainen yliopisto tarjoaisi tarpeellisen vastavoiman hyvinvointivaltion ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden palvelukseen alistetuille massayliopistoille.

Suomen henkinen tila köyhtyy ja latistuu, kun maasta puuttuu vapaa kriittinen älymystö. Vapaita voivat olla vain ne totuuden tavoittelijat – tutkijat, kirjailijat ja taiteilijat – joiden työnantajana tai rahoittajana ei ole valtiovalta. Yksityinen eliittiylipisto antaisi suojan lahjomattomalle tiedon tuotannolle ja kriittiselle filosofialle ilman intressiä. Vapaan yliopiston palveluksessa ei kenelläkään olisi tarvetta puolustaa ympäröivää yhteiskuntamallia maailman parhaana, kuten suomalaisten yliopistojen virkakunta ja valtion rahoittamat taiteilijat nyt tekevät. Näin pelastettaisiin länsimaisen korkeakulttuurin tärkein saavutus, itsenäinen totuusinstituutio.

Kirjoittaja aloitti hyvinvointivaltion kritiikin ja uuden yhteiskuntamallin kehittelyn vuona 2016 ilmestyneessä teoksessaan Hyvintoimintayhteiskunta.