Historiantutkija, FT Reetta Hänninen käsittelee teoksessaan suomalaisten vastarintaa Venäjän yhtenäistämispolitiikkaa vastaan 1900-luvun alussa.
Vuonna 1809 Venäjän valtakuntaan omana suuriruhtinaskuntanaan liitetty Suomi pysyi uskollisena hallitsijalleen silloinkin, kun muissa osissa imperiumia kuohui.
Hänninen kuvaa, että keisariuskollisuus oli tunteikasta. Hallitsijaa tai hänen perheettään kunnioittavia juhlapäiviä vietettiin Suomessa näyttävin menoin. Vuosittain toistuva julkinen näytelmä oli keisarin nimipäivän juhliminen.
Uskollisuus myös palkittiin, rauhallisena pysynyt maa keräsi 1800-luvun kuluessa yhä enemmän etuoikeuksia, joilla oli valtava merkitys taloudelle, teollisuudelle, kaupankäynnille ja kulttuurille.
Yhtenäinen valtakunta
Venäjä päätti monista eri syistä 1800-luvun loppupuolella yhdenmukaistaa useista kansoista rakentunutta valtakuntaa. Puola, Ukraina ja Baltian maat saivat kaikki vuorollaan kokea venäläistämistoimet. Suomen pitkäaikainen lojaalisuus siirsi yhtenäistämisen aloittamista, mutta se ei silti poistanut tarvetta lainsäädännön, hallinnon ja asevoimien uudistamiselle.
Suomessa yhtenäistämistoimet käynnistyivät vasta, kun Suomi sai uuden kenraalikuvernöörin, Nikolai Ivanovitš Bobrikovin. Hän oli kokenut jalkaväenkenraali ja tunnettu äärimmäisen uskollisena ja jääräpäisenä työmyyränä. Hän alkoi pian toteuttaa kymmenkohtaista uudistusohjelmaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää suuriruhtinaskunta kiinteämmäksi osaksi emämaata.
Keisarin helmikuussa 1899 antama manifesti käynnisti ensimmäisen sortokauden. Suomessa tyrmistystä herätti manifestin ehdottomuus, joka merkitsi selkeää loppua joustavuuspolitiikalle.
Vastarinta alkaa
Yhtenäistämistoimiin suhtautuminen jakautui helmikuun manifestin jälkeen kolmeen suuntaukseen: myöntyväisyyteen sekä passiiviseen ja aktiiviseen vastarintaan.
Virkamiesten rooli passiivisessa vastarissa oli tärkeä. Osa toki totteli määräyksiä, mutta vastaanhangoittelevia viranhoitajia oli ympäri maata useissa valtion laitoksissa. He kiersivät emämaan ja suuriruhtinaskunnan lähentymiseen tähtääviä asetuksia tai toimivat suoraan niitä vastaan. Määräysten noudattamatta jättäminen tai viivyttely toimeenpanossa teki asioiden hoitamisesta hidasta ja kankeaa.
Bobrikov huomasi pian, että suuriruhtinaskunnan poliisivoimat olivat läpipolitisoituneet. Venäläiset santarmit eivät saaneet pyytämäänsä virka-apua, eivätkä Suomessa oleskelevat venäläiset voineet luottaa poliisiin.
Boikotit
Tärkeimpiä vastarinnan muodoista oli kieltäytyminen kaikesta yhteistyöstä venäläisten tai heitä kannattavien kanssa. Käytännössä tämän saivat tuntea nahoissaan venäläistaustaiset kaupanpitäjät, torimyyjät ja virkamiehet. Kaiken tasoiset virkamiehet saattoivat osallistua boikotointiin. Sähköttäjät kieltäytyivät lähettämästä venäläisten sanomia ja pankit eivät ottaneet talletuksia vastaan.
Silmätikuiksi joutuivat erityisesti venäläiset kulkukauppiaat. Helsingissä rautatieaseman poliisit eivät päästäneet kauppiaita junalaiturille.
Lääneissä kulkukauppiaiden lupia peruttiin ja nimismiehet takavarikoivat tuotteita. Tammisaaressa terveysviranomaiset antoivat lehdistön kautta kuulutuksia, joissa varoitettiin kulkukauppiaiden kantavan isorokkoa.
Santarmit erottuivat univormujensa takia hyvin katukuvassa ja heihin kohdistettiin erilaisia toimia, joilta eivät välttyneet heidän perheensäkään. Joissain kaupungeissa santarmien vaimoille kieltäydyttiin myymästä ruokaa, ja Vaasassa paikalliset aktiivit estivät santarmin vaimon pääsyn synnytyslaitokseen. Tilanne selvisi vasta viranomaisten puututtua asiaan.
Kadulla häirinnän kohteeksi valittu saattoi saada peräänsä suuren ihmisjoukon, joka seurasi henkilön jokaista askelta ikään kuin hanhenmarssissa. Helsingissä tällaisen kiusan kohteeksi joutui muun muassa venäläinen kirjakauppias Nikolai Resvoi.
Osa boikoteista oli tarkkaan koordinoituja. Ainakin Tampereella muodostettiin liittouma, joka pyrki tekemään venäläisten elinolosuhteet mahdollisimman tukaliksi. Paikallinen kauppaseura lanseerasi iskulauseen ”Osta kotimaista!” Vanhempien vastuulla oli kertoa lapsille, etteivät he saisi ostaa venäläistä jäätelöä.
Herjausta
Venäläisiä myös parjattiin julkisesti ja tästä erityisesti kenraalikuvernööri sai osansa. Häntä kutsuttiin esimerkiksi lentolehtisissä siaksi ja paskaksi ja hieman hienostuneemmin myös nihilistiksi. Samoin herjaavissa piirroksissa Bobrikov oli kuvattu sikana tai koirana.
Sensuurista huolimatta pilkkakirjoitukset onnistuivat silloin tällöin livahtamaan sanomalehtiin. Sortovuosikirjallisuuden mukaan Bobrikov sai myös postitse käristetyn sianpään.
Keisarikaan ei säästynyt arvostelulta, hallitsijaa kutsuttiin rakkariksi, lahjotuksi tai valapatoksi. Hyvin kekseliästä pilkkaa edusti teko, jossa Helsingissä Nikolainkadun, nykyisen Snellmaninkadun, kyltistä muutettiin yksi kirjain. Nikolaigatan oli kepposen jälkeen muodossa Nikolaisatan.
Reetta Hänninen: Kiusantekoa ja kapinaa. Venäjän sortokoneiston vastustus Suomessa. 191 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava.
