Vuosikausia tämän kirjoittaja on pakotettuna opetellut, että sukupuolia on olemassa lukumaton määrä. Ei enää kiltti tyttö kertoo kuitenkin, että niitä on kyllä kärjistetysti kaksi, eikä enempää. Siitä vastakohtaisuudet, siitä naisten kapina. ”Mukamas tärkeillä pomoilla” Tuija Pehkonen tarkoittaa sitä toista, miessukupuolta. Heitä vastaan on käytävä siskouden voimin. Nyt soditaan kiltteyttä vastaan.
Tuija Pehkonen on monille tuttu – kauan sitten radiokanava NRJ:n juontajana – ja nyt monen paikan juontajana. Ammattialaan kuuluu olennaisesti se, että kun ajatus katkeaa, puhe jatkuu, ehkä tiheneekin. Heitä aamuruuhkassa kuunnellessa moni saa vaarallisen raivokohtauksen. Itseuhosta tällä alalla ei ole puutetta.
Kirjoittajan oma tottelemattomuususko sikiää lapsuudesta, jolloin hän oli kiltti ja kuuliaisesti seurasi tottelevaisille tytöille tyypillisiä kasvuohjeita. Sen hän nyt kokee suureksi pahan stereotypioiden sanelemaksi pimeän menneisyyden maailmaksi. Äitikin oli väärässä:
”Suomalaisia on aina kannustettu vaatimattomuuteen. Meillä kotona Iisalmessa äiti muistutti usein, miten tärkeätä on pysyä nöyränä. Oli paljon parempi katsoa vähän alaviistoon kuin painella nokka pystyssä eteenpäin. Mitä ikinä elämä toisi eteen, ei saisi ylpistyä… Sisäistin tuon asenteen syvästi. Olen aina katsonut kieroon omaa häntäänsä nostavia tyyppejä, jotka listaavat saavutuksiaan suureen ääneen tai – vielä pahempaa – livauttavat sivulauseessa, mukamas sattumalta, kuinka hienosti heillä pyyhkii”, Pehkonen kirjoittaa.
Litistetystä pikkutytöstä kasvaa kuitenkin itsevarmuutta pursuava elämäohjeiden jakaja. Pehkonen ohjeistaa lukijansa kestävyyteen ja yllyttää naisia pitämään yhtä. Samalla kun hän suosittelee suoraa puhetta, samalla hän sitä ei salli. Osa suorasta puheesta kun on vastoin hänen omia käsityksiään. Otetaanpa esimerkki.
Muuan ajattelematon esihenkilö oli suositellut häntä suitsimaan hymyään, koska firman miehet saattaisivat ymmärtää hänen viestinsä väärin. Pehkonen tunsi itsensä loukatuksi ja häpäistyksi, moni muu nainen oli kokenut saman. Nuorena tyttönä hän ei tullut ajatelleeksi, että miesten joukossa on todella joitakin, jotka lukevat eleitä väärin. Varsinkin maahanmuuttajien joukossa on miestyrannian uskossa eläviä, joille ilmeet, eleet, vaatetus saattoivat toimia yllykkeinä. Ehkä tuo esihenkilö tarkoitti vain hyvää. Oman egonsa kehittäjälle neuvojen kuuntelu on vastenmielistä.
Naiseuden ihannekuvasto
Kirja on uuteen uskoon tulleen silmien avaus, jossa hän suitsuttaa mieluisia naisihanteitaan: kaikki julkisuuden henkilöitä, joille näkyvyys on pääasiallinen menestyksen mittari, mutta jotka katsovat maailmaa eri suunnista. Huomattava osa heistä voidaan luokitella ns. tyrkyiksi.
Merkillisesti huitaisten hän käsittelee kuvankauniin, entisen kaunoluistelija Kiira Korven ja luokittelee hänet kiltiksi. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan kumma kyllä uhriksi, vaikka valtamedian äijäkriitikko litisti Korven runokokoelman pahemmin kuin Jukka Kajava konsanaan. Ehkä kauniin ei tule sittenkään olla rohkea ja oma itsensä?
Kirjassa monen menestystarinan yhteydessä esille tuleva klisee on ”uskaltaa olla sellainen kuin on” -määritelmä. Sillä kirjoittaja tarkoittaa henkilöä, joka ei täytä perinteisiä julkisuuden rahaa tuovia tunnusmerkkejä, vaan niitä heikentäviä ominaisuuksia: liikaa painoa, karmeaa pukeutumista tai käytöstä, riitaa haastavaa replikointia. Siis ihmistyyppiä, jonka voisimme luokitella hankalaksi.
Mielenkiintoista, ettei tuossa yhteydessä oteta esille politiikan rähjääjiä, vaikka juuri he voisivat palvella kirjan tottelemattomuustavoitteen testimalleina. Muistatteko Juha Sipilän hallituksen aikaista sote-uudistusyritystä? Siinähän tv-uutisten yksi ilon aihe oli katsella kahden poliitikon – Annika Saarikon ja Krista Kiurun – välistä tappelua. Sama toistui Sanna Marinin hallituksen aikana. Sen Pehkonen olisi voinut ottaa todisteena, että nainen voi olla naisen pahin vihollinen.
Onko hankaluus sittenkään ihanne?
Yksi suomalaiselokuvan vanhoista kohokodista oli, kun pyykkimuijat kävivät toistensa kimppuun.
Siinä oltiin kaukana nyt suositeltavasta naisten välisestä solidaarisuudesta. Voisiko sittenkin kyse olla kateudesta, jonka naisten välisenä ilmiönä kirja kieltää? Opetus nimittäin kuuluu: kateus ei ole naistentauti.
Olivatpa hankalia naiset tai miehet, en menisi tämän oppikirjan perusteella suosittelemaan ihmistenväliseksi kanssa käymisen metodiksi vänkäämistä. Yksi mediapersoona, jota Pehkonen ei ota esille, olisi hyvinkin voinut olla Kirsi Piha, jonka yli-itsevarmuus olisi saattanut toimia yllykkeenä naisrohkeudelle. Toisaalta: luettuani aikoinaan hänen kirjansa Konflikti päivässä (Alma Media 2017) uskoni sovinnollisuuden hyötyyn nousi monta pykälää.
Kohtelias oletukseni on, etteivät naiset ole sen enempää riitaisampia tai kateellisempia kuin miehetkään. Silti elämäni pahimmat yhteenotot koin espoolaisissa kulttuuri-instituutioissa, joissa teräväkieliset naisoletetut kävivät toistensa kimppuun armoa antamatta ja sitä pyytämättä (tyylilaji Saarikko-Kiuru). Ivallinen nauru ja raivoisa itku painoivat meidät korrektit miespolot hiljaisiksi ja kyyryyn. Sellaisia oletettuja tämä kirja ei käsittele, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: kirjoittajan omaa aviopuolisoa. Kuin ainoana ihmiskunnasta: hän on kultainen. Harvinainen ollakseen mies.
Tuija Pehkonen: Ei enää kiltti tyttö. Oppitunteja tottelemattomuudesta. Gummerus 2025.
