Ranskan parlamenttivaalien toinen kierros on käyty. Sen lopputulos muodostui presidentti Emmanuel Macronille vaikeaksi. Macronin tavoittelema absoluuttinen enemmistö jäi haaveeksi ja politiikan äärilaidat etenivät vaalivoittajiksi. Seuraavista kuukausista tulee varmuudella myrskyisät.
Viime kuukausina on käynyt selväksi se, miten Ranskan politiikan ääripäät ovat lisänneet merkittävästi kannatustaan äänestäjien keskuudessa. Maltillinen oikeisto menetti jälleen lisää paikkoja jo toisissa parlamenttivaaleissa peräjälkeen. Puolueen alamäki on jyrkkä: vuoden 2012 vaaleissa silloinen UMP sai vielä 194 paikkaa, mutta nyt nykyisellä tasavaltalaisella puolueella on parlamentissa enää 64 edustajaa.
Vaalien voittajaksi tulivat politiikan äärilaidat
Vasemmistopopulistinen NUPES–ryhmittymä menestyi hyvin, vaikka sen johtajan Jean–Luc Mélenchonin toiveet pääministerin paikasta jäivätkin haaveeksi. NUPES–ryhmittymään kohdistuu kuitenkin huomattavia epäilyksiä. Ryhmää on pidetty puhtaan opportunistisena ja hyvin hajanaisena politiikan sisältöjen suhteen. Sosialistien, vihreiden, kommunistien ja Mélenchonin ryhmittymän intressit ovat vaikeasti sovitettavissa linjakkaaksi oppositiopolitiikaksi.
Vahvimmaksi oppositiovoimaksi todennäköisesti tuleekin Marine Le Penin johtama johtama äärioikeistolainen Kansallinen Liittouma, joka teki puolueen kaikkien aikojen kovimman tuloksen.
Äärioikeistolla on nyt kansalliskokouksessa 89 edustajaa, jossa on lisäystä peräti 81 paikkaa. Kansallinen Liittouma on nyt vahvassa myötätuulessa. Presidentinvaaleissa puolue sai toisissa vaaleissa peräjälkeen tähänastisen historiansa parhaimman äänimäärän. Puolueen menestys perustuu osittain ainakin pitkäjänteiseen työhön, jossa maahanmuutto- ja EU-kriittisyys ovat saaneet koko ajan enemmän ja enemmän kannatusta alemman keskiluokan äänestäjistä työväestön ohella.
Presidentti voi hajottaa parlamentin aikaisintaan vuoden päästä
Ranskan presidentillä on eurooppalaisittain paljon valtaa ja on mahdollista, että presidentti hajottaa vuoden päästä parlamentin ja määrää uudet vaalit jos poliittinen tilanne käy mahdottomaksi.
Viimeksi näin kävi vuonna 1997, kun presidentti Jacques Chirac hajotti parlamentin ja määräsi uudet vaalit. Kiinnostavaksi Macronin vallan käytön jatkossa tekee se, että keväällä pääministeriksi valittu Elisabet Borne saa todennäköisesti jatkaa, koska presidentin vaaliliittouma säilyi suurimpana ryhmittymänä tappiostaan huolimatta. Toisekseen on huomioitava se, kuinka ison vaalitappion jälleen kärsineet konservatiivit pääsevät kuninkaantekijän rooliin. Emmanuel Macron joutuu tukeutumaan heihin mitä suuremmissa määrin, jos hän haluaa saada reformejaan maaliin.
Edellisellä vaalikaudella tasavaltalaiset äänestivät toisinaan Macronin politiikkaa vastaan ja toisinaan sen puolesta. Nyt presidentti ja pääministeri joutuvat aitoon neuvottelutilanteeseen opposition ja erityisesti juuri tasavaltalaisten kanssa. Kaikkien muiden ryhmittymien kanssa yhteistä maaperää ei käytännössä ole.
Toisekseen on muistettava, että vaikka päätökset menisivät muodollisesti parlamentissa läpi, katujen demokratia odottaa vain kutsuhuutoa ja yhteiskuntarauha on jälleen uhattuna. Mélenchonin väellä oli jo keltaliivejä päällä sunnuntai–illan vaalitilaisuudessa. Poliittista vääntöä on luvassa varmuudella jo pian. Eläkekysymys eläkeiän nostamisineen sekä polttoaineverot ja niiden suuruus ovat listalla jo pian. Macronilla on varmasti hyvin muistissa se, miten polttoaineverojen kanssa kävi edellisellä kerralla.
Vaara levottomuuksista
Demokratian ja vaalien uskottavuuden kannalta historiallisen alhainen äänestysaktiivisuus herättää paljon kysymyksiä.
Mikä on edustuksellisen demokratian tila vanhassa sivistysmaassa jos toisellakin kierroksella puolet äänioikeutetuista jättää äänestämättä?
Nyt kuitenkin eletään aikakautta, jona poliittisen vaikuttamisen luulisi kiinnostavan kaikkia äänioikeutettuja.
Ranskan politiikassa on nyt syytä puhua demokratian ja erityisesti edustuksellisen demokratian kriisistä. Äänestysapatian kääntyminen väkivaltaisiksi mellakoiksi, lakoiksi ja yleiseksi anarkiaksi ei ole eduksi ranskalaiselle yhteiskunnalle.
Nyt tämä vaara on jälleen olemassa.
Kirjoittaja Pekka Väisänen on Ranskan politiikkaan ja historiaan perehtynyt helsinkiläinen valtiotieteilijä ja yhteiskuntatieteiden tohtori.
