Nato-Suomi tarvitsee kriisinkestävän presidentin

Lokakuussa 2023 istuva tasavallan presidentti Sauli Niinistö antoi ajankohtaishaastattelun Ylen A-studio -ohjelmassa. Päivänpolttavia aiheita käsiteltiin tuolloin laajasti, mutta mieleeni painui erityisesti presidentin vastaus kysymykseen neuvoista hänen seuraajalleen lähetyksen loppupuolella. Kiinnitin huomiota, miten pohdintansa päätteeksi Niinistö totesi raskaanoloisesti, ettei virka tulisi olemaan ”lepotuoli”.

Lienee oikein todeta, että toisen maailmansodan jälkeen luotu YK-perusteinen ja pitkälti Yhdysvaltojen tukema maailmanjärjestys on nyt suuren stressitestin alaisuudessa. Oman vaikeuskertoimensa tuovat järjestyksen pääarkkitehdin sisäiset vaikeudet ja häilyvä motivaatio pitää kiinni luomuksestaan. Vaikka Yhdysvaltojen suurstrategia on kestänyt aikaa ja edelleen perustuu vertaiskilpailijoiden nousun hillintään, maan presidentinvaalit ovat muuttumassa toistuvaksi epävarmuuden lähteeksi. Tämä on omiaan vaikeuttamaan Washingtonin johdonmukaista kykyä priorisoida rajallisia resurssejaan maailmalla, pitäen samalla liittolaiset varpaillaan.

Maailmanjärjestyksen stressitesti Euroopassa on kulminoitunut Venäjän sotaan. Sen taustalla voidaan katsoa olevan autoritäärisyyden kasvu, joka heijastuu sotien aloittamisen kynnyksen madaltumisena, kun kansalaiset eivät pääse vaikuttamaan valtiojohdon päätöksiin ottaa yhä isompia riskejä. Aito demokratia onkin muuttumassa maailman mittakaavassa harvojen etuoikeudeksi, kun tänä päivänä vain kolmasosa maailman väestöstä elää demokraattisessa valtiossa. Tämä on kiistaton ongelma myös lännelle, joka ei ole saanut globaalisti tukea Venäjään kohdistuville talouspakotteilleen. Globaalin etelän tuella Venäjän kyky jatkaa sotaansa olisi todennäköisesti loppunut jo tovi sitten, mutta ilman sitä ei selvästikään ole mahdollista ylläpitää rauhaa edes Euroopassa puhtaasti transatlanttisin voimin.

Ylipäätään on vaikea havaita mannerta, jossa kytevät ristiriidat eivät uhkaa kärjistyä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten globaalien voimasuhteiden orastava muutos on aistittu muuallakin, kun Yhdysvaltojen haastajat – Kiina, Pohjois-Korea, Iran ja Venäjä etunenässä – katsovat eteensä avautuvan iskun paikan. Haasteena on, miten Yhdysvaltojen venyminen eri suuntiin kiihtyvän temmon keskellä vaikuttaa sen kykyyn hallita lopputulosten ohjaamista. Samat ongelmat vaivaavat eurooppalaisia valtioita, joiden ulkopolitiikan johdonmukaisuutta varjostaa kansallisissa vaaleissa toistuva nationalistinen nostalgia. Kipuilu kotona on tarjonnut sen kilpailijoille väylän vahvistaa niiden suhteellista asemaa vahvistamalla sisäisiä ristiriitoja lännessä.

Vallitsevan maailmanjärjestyksen puolustajien heikko hetki yhdistettynä autoritäärisyyden kasvuun on huolestuttava suunta, joka kiistatta lisää riskejä aiemmin epätodennäköisinä pidetyille konflikteille. Sota Ukrainassa on tästä selkein esimerkki, ja keskusteluun on samalla noussut erityisesti Taiwanin ja Kiinan mahdollinen kriisi, jonka globaalit vaikutukset olisivat katastrofaaliset.

Muutokset ovat rantautuneet Suomeenkin voimalla. Emme ole enää liittoutumaton valtio millään mittarilla, mikä kertoo ennen kaikkea globaalin leiriytymisen voimistumisesta – kun rivit tiivistyvät, paikkansa joutuu valitsemaan. Tästä mentaalisesta muutoksesta ja sen vaatimuksista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle tulisi presidentinvaaleissakin olla ensisijaisesti kyse. En ole varma, onko Suomessa ehditty vielä täysin sisäistää maailmanpolitiikan trendien vakavaa luonnetta ja sen vaatimaa ajattelutavan muutosta. Kun hetki liittyä Natoon tuli, Suomi toimi nopeasti keskellä epävarmuutta sekä avautunutta ikkunaa sotilaalliselle liittoutumiselle. Yksimielisyydestä huolimatta kenties syvällisesti käsittelemättä jäi, miten Naton tarjoamasta välittömästä turvasta Venäjän uhkaan kyse ei kuitenkaan ollut historian päätepysäkistä.

Pohjimmiltaan sekä hieman kärjistäen voidaan katsoa, ettei Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ole enää aiemman tavoin itsenäistä. Politiikkojen tehtävä on luonnollisesti edistää Suomen etuja jatkossakin, mutta liittoutuminen on vaihtokauppa, jossa turvallisuutta saadaan vastineeksi sen tarjoamisesta muille. Meihin tulee kohdistumaan painetta ja odotuksia liittolaistemme suunnalta aiempaa suoremmin, kun olemme sitoutuneet osaksi 31:n valtion turvallisuustarpeita.

Suomen on opeteltava puhumaan liittokunnan kieltä ja ottamaan kantaa liittolaistemme puolesta kaukaiseltakin tuntuvissa paikoissa ja tavalla, joka syrjäyttää aidalla istumisen perinteitä. Unohtaa ei voi sitäkään, ettemme liittyneet Natoon määräajaksi. Liittokunnan haasteet ja sisäinen koheesio eivät ole staattisia, ja vuosikymmenten päästä näissä molemmissa voi tapahtua vielä suuriakin muutoksia. Siksi Suomi tarvitsee sekä lähivuosille että kauaskantoisemmankin kansallisen vision siitä, mitä sotilaallisesti liittoutuneena aiomme ulkopolitiikassamme tavoitella ja minkä varaan rakennamme turvallisuutta.

Välitöntä työlistaa dominoi väistämättä Venäjän uhkan hallinta niin kansallisesti kuin osana EU:ta ja Natoa. Kuten viime kuukausina olemme saaneet kokea, naapurin halu ja kyky haastaa Suomea entistä kovemmin on kasvussa. Venäjä-suhdettamme pitkään määritellyt provokaatioiden välttäminen kahdenvälisesti ei näyttele enää pääroolia vaan sen tilalla on korostumassa tarve aktiiviselle pelotepolitiikalle. Venäjä ei aio katsoa sivusta Naton laajentumista, kun se mukautuu osaltaan muutoksiin, luoden laadullisesti erilaisia uhkia niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä. Tällöin Suomessakin on opeteltava keskustelemaan avoimesti epämiellyttävistä asioista, kuten sotilaalliseen kriisiin varautumisesta tai vaikkapa itärajan muuttumisesta aktiiviseksi painotuskeinoksi henkiselle kriisinsietokyvyllemme.

Ensi vuonna vaaliuurnilla valitaan presidenttiä muutoksen keskellä olevassa Suomessa ja vaarallisemmaksi käyvässä maailmassa, jossa läntinen demokratian lähetystyö on muuttumassa sen puolustamiseksi omalla mantereella. Tyhjentävää agendaa on vaikea esittää, sillä kuten olemme nähneet, olosuhteet voivat hyvin nopeasti muuttaa Suomen painopisteitä. Strategisia valintoja on kuitenkin tehtävä ja ankkureita haettava, vaalien tarjotessa tälle pohdinnalle tärkeän alustan.

Virikkeeksi keskustelulle alla on listaus muutamista yleisistä suuntaviivoista Suomelle.

1. Naton pelotteen vahvistaminen Pohjois-Euroopassa ja roolimme kirkastaminen. Nato-Suomi ei ole pienvaltio, vaan hyvässä asemassa sotilaallisesti kyvykkäänä ja strategisesti tärkeällä sijainnilla itämerellisenä ja arktisena valtiona. Suomen on ajettava toimivia puolustussuunnitelmia ja komentorakenteita Pohjolaan, ylläpidettävä Venäjän uhkaan vastaamista Naton agendalla sekä vaadittava jäsenmaita kantamaan taakkansa puolustusmenojen osalta. Pohjois-Eurooppa on jatkossa laajemman euroatlanttisen turvallisuuden lukko, jolloin Naton vahvempi läsnäolo Itämerellä ja varsinkin Arktisella alueella on meille välttämättömyys.
2. Yhteispohjoismaalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan edistäminen. Naton laajentuminen tarjoaa historiallisen mahdollisuuden edistää Pohjoismaiden välistä puolustusyhteistyötä Venäjän uhkaan vastaamiseen sekä mahdolliseen Trumpin paluuseen. Naton ohella työtä voidaan edistää Nordefcossa, Pohjoismaiden neuvostossa ja alueellisella puolustusyhteistyöllä etenkin Norjan ja Ruotsin kanssa. Pohjolan turvallisuuden tiivistäminen ei ole pois muilta jäsenmailta vaan nähtävä välttämättömänä osana Naton perustehtävien tukemista.
3. Suhteiden tiivistäminen Ison-Britannian sekä Itämeren ja itäisen Euroopan Nato-maiden kanssa, kuten Baltia, Puola, Tšekki, Bulgaria ja Romania. Näiden valtioiden kanssa jaamme pohjimmiltaan tavoitteen vahvistaa Naton itäistä rajapintaa suhteessa Venäjään.
4. Maanpuolustusmenojen pitäminen vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta -tasolla. Rajamaana eteen tulee kuitenkin pohdinta siitä, miten tasoa voi olla tarpeen nostaa korkeammalle maavoimien materiaalihankintojen, kertausharjoitusten lisäämisen sekä harjoitustoiminnan myötä. Harkintaan tulisi ottaa myös puolustusmäärärahojen sinetöinti tietylle tasolle lainsäädännöllä. Määrärahojen nosto ei ole itseisarvo, vaan sen on aina perustuttava tarpeisiin, mutta sillä on myös instrumentaalinen Suomen asemoimiseksi Natossa vaikutusvaltaiseksi jäsenmaaksi.
5. Venäjä-linjan sopeuttaminen kriisivalmiuteen. Suomen on edelleen kannattavaa pyrkiä pragmaattisuutteen, jossa Venäjää koskevat linjaukset perustuvat ensisijaisesti uhkien torjuntaan eikä niinkään demonstratiiviseen uhmakkuuteen. Venäjä tulee koettelemaan Suomea lähivuosina pääosin sotilaallisen kynnyksen alapuolelle jäävillä keinoilla ja pyrkii rajoittamaan Naton sekä Yhdysvaltojen läsnäoloa Suomessa. Tällöin Suomen Venäjä-politiikassa korostuu resilienssin rinnalla pelote sekä tarve kehittää vastatoimien työkalupakkia niin kansallisesti kuin osana EU:ta ja Natoa. Oppimiskäyrä uudessa Venäjä-arjessa tulee olemaan jyrkkä ja koventunut linja suhteessa naapuriin vaativa irtiotto aiemman rauhoittelupolitiikan tavoista. Tasapainon löytäminen tulee olemaan aikaa vievä prosessi, sillä muun muassa Pietarin ja Kuolan niemimaan läheisyys ovat samanaikaisesti Suomen sotilaallista pelotepolitiikkaa rajoittavaa ja sen tehostamista edellyttävä tosiasia.
6. Yhdysvallat-suhteen navigointi. Suomi on liittoutunut Yhdysvaltojen kanssa aikana, jolloin sen painopisteisiin liittyy epävarmuutta. Siksi Naton ohella kahdenvälisten suhteiden ja pohjoismaalaisen viiteryhmän kanssa tehtävä yhteistyö korostuva. Pian valmistuva DCA-sopimus tarjoaa Suomelle väylän pyrkiä sitouttamaan Yhdysvaltoja tarpeen mukaan turvallisuuteemme uudella tavalla. Varsinkin jos Donald Trump palaa presidentiksi, Suomen on osattava hyödyntää Naton ulkopuolisia verkostojaan. Yhtä lailla Suomen on kyettävä laajentamaan perinteisen puolustusyhteistyön ohella turvallisuusyhteistyötä muun muassa kriittisten ja nousevien teknologioiden saralla.
7. Kiina-linjan terävöittäminen. Suomessa on tunnistettu viime vuosina Kiinan ulkopoliittisten tavoitteiden riskit varsinkin taloudellisten riippuvuussuhteiden vähentämisen kautta. Myös Kiinan suoraan Suomeen vaikuttavat toimet, kuten vakoilu, infrastruktuurihankkeet, diplomaattinen painostus sekä kiinnostus arktiseen alueeseen, ovat kasvussa. Samaan aikaan Yhdysvaltojen odotukset sen liittolaisten asettautumisesta selkeämmin Kiina-vastaiseen linjaan lisääntyvät. Suomen Kiina-politiikan uusi toimintakehikko hahmottuu hiljalleen asiakysymysten ja käytännön kautta, jolloin sen ympärille syytä pohtia strategisia tavoitteita: mitä tavoittelemme Kiinan suhteen, millainen tasapaino rakentavan yhteistyön ja riskien hillitsemisen välille olisi löydettävä, miten suhtaudumme muiden haluun vaikuttaa Suomen Kiina-linjaan?
8. Globaali etelä. Kokonaisen pallonpuoliskon niputtaminen yhden käsitteen alle ei tee täysin oikeutta aiheen tärkeydelle, mutta havainnollistaa, miten suhteemme Euroopan ulkopuolisiin toimijoihin edellyttää laajemmin päivitettyä huomiota. Suomi voisi harkita Afrikka-strategian rinnalle vastaavia toimintalinjauksia Aasian, Lähi-idän sekä latinalaisen Amerikan suhteen. Kehitysyhteistyö, rauhanvälitys, ilmastonmuutos ja kaupalliset suhteet globaalissa etelässä osana Suomen diplomatiaa eivät ole menettäneet merkitystään kovan turvallisuuden korostumisesta huolimatta. BRICS-liittymän itsetunnon kasvu on aikamme tärkeimpiä kehityskulkuja ja sen painotus osana ulkopolitiikkaamme on välttämätöntä.
9. Kansainväliset instituutiot. Viime vuosien kehitys on ollut myrkyllistä sääntöperäisyyden ja YK-perusteisen maailmanjärjestyksen elinvoimaisuudelle. Suomella on Etyj-puheenjohtajuuskausi vuonna 2025 ja tarkoitus pyrkiä YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Kykymme vaikuttaa molempien instituutioiden asialistan sanelee ensisijaisesti vallitsevat olosuhteet, mutta tämä ei tarkoita, etteikö niiden agendaan tulisi yrittää vaikuttaa. Yleisellä tasolla Suomen hyödynnettävä vähäisetkin mahdollisuutensa puolustaa normeja ja käytäntöjä, jotka ehkäisevät hyökkäyssotien normalisointia ja asettavat seurauksia niitä käyville maille.
10. Ukrainan tukeminen. Sodan lopputulema on merkittävin Euroopan turvallisuutta ja rauhaa määrittelevä kehitys, jossa epäonnistuminen olisi vaarallisinta etenkin Venäjän naapurimaille. Venäjän etupiiritavoitteiden pysäyttäminen Ukrainassa voi pahimmillaan olla viimeinen keino ehkäistä laajemman sodan riskiä. Siksi Suomenkin tulee aktiivisesti tukea aseavun antamista ja eurooppalaisen puolustusteollisuuden ripeää kehittämistä.