Läntinen puolustusliitto Nato alkoi tarkastella jäsenmaidensa puolustusmenoja niiden prosenttiosuuksina bruttokansantuotteesta pian vuonna 1949 tapahtuneen perustamisensa jälkeen. Vuonna 2006 puolustusmenojen tavoitetasoksi sovittiin kaksi prosenttia bkt:sta, ja tämä sitoumus toistettiin vuonna 2014 Venäjän miehitettyä Ukrainalle kuuluvan Krimin.
Naton 32 jäsenmaasta 23 yltää tällä hetkellä tuolle kahden prosentin minimitasolle. Kärjessä ovat turvallisuuspolitiikkaan erikoistuneen amerikkalaisen veteraanidiplomaatin, suurlähettiläs Philip Kosnettin mukaan Yhdysvaltojen ja Kreikan jälkeen Naton itäisellä sivustalla sijaitsevan Puola 4,12 prosentilla ja Baltian maat noin kolmella prosentilla. Perää pitävät Espanja ja Belgia.
Puolustusliiton sisäisestä taakanjaosta on käyty keskustelua sen koko olemassaolon ajan, mutta Yhdysvaltain presidentiksi toistamiseen nousevan Donald Trumpin esittämä kritiikki on tehnyt aiheesta erityisen ajankohtaisen. Äskettäisessä puheessaan Naton pääsihteeri Mark Rutte kehotti kaikkia jäsenmaita saavuttamaan kahden prosentin minimirajan siinäkin tapauksessa, että se edellyttäisi sosiaalimenojen vähentämistä.
Eri tehtävissä Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnossa 1983–2021 toiminut Philip Kosnett huomauttaa puolustusmenojen bkt-tason seuraamisen olevan pikemminkin diplomaattinen konstruktio kuin sotilaallisen suunnittelun väline. Hän ei esitä bkt-tarkastelun hylkäämistä, mutta korostaa, että mikään viisastenkivikään se ei ole.
– Valtion panosta yhteiseen puolustukseen ei voida ymmärtää menoja tarkastelemalla arvioimatta koulutusta, johtajuutta, kaluston laatua, operatiivisia ja logistisia järjestelmiä sekä taistelukokemusta, Kosnett sanoo Center for European Policy Analysis -ajatushautomon julkaisemassa artikkelissa.
– Kylmän sodan aikana Länsi-Saksan puolustusmenot – ja Bundeswehrin operatiivisen roolin keskeisyys Natossa – nousivat tasaisesti, mutta Saksan talouden lähdettyä nousuun menojen bkt-osuus laski 4,9 prosentista vuonna 1963 aina 2,87 prosenttiin vuonna 1985, hän toteaa.
Tarkastelua vaikeuttaa osaltaan sekin, että bkt-luku pitää sisällään henkilöstömenot, joiden vertailu on järjestelmäerojen vuoksi tunnetusti vaikeaa. Kaikkia Nato-maiden joukkoja ei myöskään rahoiteta ja varusteta Euroopan puolustamista silmällä pitäen, Kosnett muistuttaa.
– Yhdysvalloilla on luonnollisesti globaalit velvoitteensa ja tavoitteensa. Turkilla, jolla on toiseksi suurin Naton armeija ja joka toimi aikoinaan Etelä-Euroopan linnoituksena Neuvostoliittoa vastaan, on joukkoja Kyproksella, Irakissa, Syyriassa ja Libyassa sekä sotilastukikohtia Afrikassa ja Persianlahdella. Kreikka käyttää yli kolme prosenttia bkt:staan puolustukseen, mutta enemmän Egeanmeren ja Välimeren ulkopuolelta kuin Venäjältä tulevia uhkia vastaan, hän toteaa.
Samaan aikaan esimerkiksi Islanti, jolla ei ole omia asevoimia, on palannut toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaiseen rooliinsa liittoutuneiden joukkojen tukikohtana ja antaa apua Ukrainalle. Tšekki ja Belgia ovat puolestaan maita, jotka voisivat Kosnettin mielestä tuottaa Natolle enemmän hyötyä kehittämällä jo ennestään merkittävää puolustusteollisuuttaan kuin muodostamalla uusia taisteluyksiköitä.
– Kaikkien Naton jäsenmaiden on tehtävä enemmän yhteisen puolustuksen eteen. Taakanjako on kuitenkin monimutkainen asia. Meidän ei pitäisi pisteyttää sitä kuin urheilutapahtumaa, Kosnett kiteyttää.
