Historian professori Maria Lähteenmäki kertoo tuoreessa tutkimuksessaan Suomesta vuosina 1918-1938 lähteneistä poliittisista ja taloudellisista naispakolaisista ja heidän kokemuksistaan Neuvosto-Karjalassa.
Punasuomalaiset asettuivat tai heidät määrättiin asumaan etenkin Petroskoihin sekä Uhtuan ja Aunuksen seuduille. Suomea puhuville Karjalan katsottiin soveltuvan parhaiten, olihan alue Suomen kaltainen. Tosin Moskovasta katsottuna kyse oli erämaasta, jonka harvalukuista väestöä Neuvosto-Venäjän oli hankala elättää.
Hallinnollisesti alue sai monien vaiheiden jälkeen virallisen nimensä Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta vuonna 1923 ja tällöin myös punasuomalaisten rakennustyö Karjalassa pääsi kunnolla alkamaan.
Haaveet ja todellisuus
Keväällä 1918 itärajan yli siirtyneiden punapakolaisten lähtö oli paniikinomainen, vain muutamat tavarat otettiin mukaan. Pakolaisten joukossa oli sadoittain kapinatoiminnassa mukana olleita naisia. Lähteenmäen mukaan naisia oli noin 2 000 eli noin kolme prosenttia punakaartien kokonaisvahvuudesta. Pakeneminen Neuvosto-Venäjälle puolestaan johtui puhtaasti vangitsemisen ja kuolemantuomion uhasta.
Paljon naisia siirtyi ”sosialistiseen paratiisiin” myös 1920- ja 1930-luvuilla. Tuolloin syynä oli ennen kaikkea toivo taloudellisesti paremmasta elämästä. Monet kohtasivat todellisuuden, missä ei ollut kunnollista asuntoa eikä töitä ja päivät kuluivat leipäjonoissa. Ilmenneistä ongelmista huolimatta osa pakolaisnaisista uskoi aidosti asioiden korjaantuvan, kysehän oli vain siirtymäajasta.
Yhtenä punapakolaisten menestyjistä voidaan pitää Toini Mäkelää. Punakaartissa hän johti muun muassa Valkjärvellä naisyksikköä. Paettuaan Pietariin hän liittyi helmikuussa 1919 puna-armeijaan ja osallistui taisteluihin pohjoisella rintamalla. Mäkelän johtama yksikkö tuli tunnetuksi raakuudestaan, naisia nimitettiin surman ja kuoleman enkeleiksi, jotka kerskuivat miestapoillaan.
Tammikuussa 1920 Toini komennettiin upseerikouluun ja hän suoritti kurssin ainoana suomalaisnaisena. Myöhemmin Toini sai siirron vakoilutehtäviin Suomeen, mutta hän jäi kiinni ja sai usean vuoden tuomion maan- ja valtiopetoksen valmistelusta. Vuonna 1929 Mäkelä palasi takaisin Neuvostoliittoon ja hän selvisi myös 1930-luvun Josif Stalinin vainoista, jotka kohdistuivat myös suomalaisiin.
Toisin kävi vielä vuosina 1927-1929 SKP:n peitepuolueen kansanedustajana toimineelle Siina Urpilaiselle. Hän loikkasi vuonna 1931 miehensä kanssa itärajan yli ja he päätyivät Petroskoihin.
Kunnon kommunistiksi itsensä laskeneelle Urpilaiselle oli kauhistus, kun hän sai vuonna 1938 useita syytteitä, joista pahin oli ilman muuta epäily vastavallankumouksellisuudesta. Lopulta hän sai kymmenen vuoden vankileirituomion, tämä oli tietenkin parempi kohtalo kuin mitä hänen miehensä ja poikansa kokivat. Molemmat teloitettiin syksyllä 1938. Vapautumisensa jälkeen Siina asui muun muassa Aunuksessa ja hän kuoli Petroskoissa vuonna 1962.
Edes korkea asema ei suojannut. Neuvosto-Karjalaa noin 15 vuoden ajan johtaneen Edvard Gyllingin puoliso Fanny oli siirretty miehensä kanssa Moskovaan vuonna 1935. Kolme vuotta myöhemmin Fanny pidätettiin ja hänen syntitaakkaansa lisäsi Edvardin leimaaminen petturiksi. Rangaistus maankavaltajan vaimona olemisesta oli kahdeksan vuotta vankileiriä. Fanny ei selvinnyt tuomion loppuun, vaan menehtyi Kazakstanissa sijainneella leirillä syksyllä 1944.
Hyvissä asemissa olleiden suomalaiskommunistijohtajien vaimoja kuulusteltiin kovin ottein. Tavoitteena oli saada esimerkiksi kotona vierailleiden henkilöiden nimiä, jotta saataisiin selville kavaltajien verkostoja.
Sinänsä kaikkien vangittujen kuulustelumenetelmiin kuului uhkailu, pelottelu ja myös väkivalta. Samalla leirillä Gyllingin kanssa ollut Ester Niemi muisteli, miten häntä oli piesty 18 vuorokautta tunnustuksen saamiseksi. Välillä nainen menetti tajuntansa, mutta rääkkääminen jatkui, kun hän virkosi. Ester sai kymmenen vuoden tuomion ja hän vapautui vuonna 1947.
Palaajat
Kaikki itään menneet eivät olleet tyytyväisiä näkemäänsä ja he loikkasivat takaisin Suomeen. Eräs työläisnainen onnistui siirtymään vuonna 1932 Neuvostoliittoon. Syynä oli halu nähdä maailmaa ja monien ikätoveriensa tavoin hän ylitti rajalinjan salaa. Lyhyen tutkintavankeuden jälkeen nainen määrättiin metsätöihin Äänisjärven pohjoispuolelle.
Kun vainot alkoivat 1930-luvun puolivälissä, loikkari siirrettiin Petroskoin lähellä olevalle vankileirille ja viimeistään tässä vaiheessa illuusiot ihanneyhteiskunnasta haihtuivat ja hän halusi palata takaisin Suomeen.
Nainen pakeni leiriltä, mutta hänet saatiin kiinni ja tuomioksi tuli kolme vuotta Siperiaa. Perillä Tomskissa suomalainen työskenteli eri tehtaissa nälkäpalkalla. Tuomion päätyttyä naiselle tarjottiin Neuvostoliiton kansalaisuutta, mutta hän ilmoittautui paluumuuttajaksi Suomeen. Kokemukset työläisten paratiisista olivat liian karut.
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. 453 sivua. Gaudeamus Oy.
JARKKO KEMPPI
