Maaliskuu 1940: ”Kun joukoille annettiin käsky lopettaa tuli klo 11.00, tekivät ne heti kysymyksen: entä sitten, jos ryssät eivät lopetakaan tulta vaan jatkavat tulitusta ja hyökkäyksiä? No, sitten tapellaan loppuun asti. Hieman ennen klo 11.00 menimme luolan suulle kuuntelemaan päättyykö tulitus klo 11.00.
Venäläisten tykistö ampui jatkuvasti. Meikäläisten tykistöllä ei ollut enää mitään mitä ampua”.
Sitaatti on isoisäni Tauno Kopran päiväkirjasta ja hän kuvasi talvisodan päättymishetkeä ylläolevin sanoin. Tauno Kopra oli sodan päättyessä kapteeni ja toimi II Armeijakunnan esikunnassa operaatioupseerina. Viimeinen lause kuvaa Suomen tilannetta 105 päivän puolustustaistelun jälkeen: tykistön ammukset olivat käytännössä loppumassa ja rauhaan oli siksikin pakko suostua.
Kun seuraa Ukrainassa käytävää Venäjän aloittamaa sotaa, huomaa, ettei kovin paljoa ole muuttunut sitten toisen maailmansodan. Ammusten, kranaattien ja muun materiaalin kulutus on valtaisaa. Lähteistä riippuen Ukraina käyttää 180000-250000 tykistökranaattia kuukaudessa ja yleinen arvio on, että Venäjä käyttää olennaisesti enemmän. Ei lännen eikä Venäjän kyky tuottaa näitä kranaatteja ole sodan alkuvaiheissa vastannut kulutusta. Venäjä on kuitenkin nyt siirtymässä sotatalouteen ja se on päättänyt käyttää aseistautumiseen lähes 40 prosenttia valtion budjetista ensi vuonna. On arvioitu, että Venäjä kykenee tämän myötä lähitulevaisuudessa tuottamaan yli miljoona tykistökranaattia vuodessa, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin hyökkäyksen alkaessa.
Venäjä aseistautuu muutoinkin kovaa vauhtia. Ohjuksia tuotetaan joidenkin lähteiden mukaan enemmän kuin ennen hyökkäystä Ukrainaan. Pakotteet eivät selvästikään ole riittäviä. Ukrainan sota ei ole päättymässä lähiaikoina ja vaikka päättyisikin, on seurauksena tilanne, että itänaapurinamme on militaristisesti virittynyt, sotarikoksia tehtaileva ja hampaisiin asti aseistautunut kiukutteleva imperialistinen maa, jonka toimintamalliin kuuluu hyökkäillä naapurimaihinsa. Suomen ja länsimaiden on voimakkaasti nostettava teollista kykyään tuottaa puolustusmateriaalia jo tähän asti tehtyjen toimien lisäksi. Näin voimme auttaa Ukrainaa sekä ylläpitää omaa puolustustamme tasolla, joka luo riittävän kynnyksen ehkäistä hyökkäykset tänne.
Suomalainen puolustusteollisuus toimii realistisesti ja on tehnyt merkittäviä investointeja kapasiteetin nostamiseksi. Hyvä niin. Tilanne vaikuttaa olevan kuitenkin se, ettei niin sanotusti mikään riitä, vaan tuotantokykyä on kasvatettava edelleen. Materiaalituotanto on saatava sellaiselle tasolle, että tuotantomäärät ovat vertailukelpoisia hyökkääjän tuotannon kanssa. USA on jo moninkertaistamassa kranaattien tuotantonsa, mutta EU-maat edelleen vain keskustelevat asiasta. Hyvää tahtoa ja puheita riittää, mutta merkittäviä tekoja ei ole vielä näkynyt. Suomalainen teollisuus on tehnyt parhaansa ja investoinut omat riskirajansa täyteen. Lisäkapasiteetin luominen edellyttää valtiolta apua, erityisesti tilauksia. Asia ei ratkea totutuilla tarjouskilpailu-tilaus -menetelmillä, vaan tarvitaan poikkeuksellista ja vahvaa valtiollista ohjausta. Tämän myötä maahan syntyisi myös uusia työpaikkoja sekä vientimahdollisuuksia.
Suomalaisia puolustustarvikkeita ja -välineitä arvostetaan maailmalla suuresti. Mahdollisuuksia merkittäviinkin vientituottoihin on. Vientikauppatapaa kannattaa kuitenkin kehittää. Puolustustarvikkeiden markkina on Ukrainan sodan myötä muuttunut entistäkin poliittisemmaksi. Perinteinen markkinatalousmekanismi ei ratkaise kauppoja, vaan ostajat vaativat syvällisempää valtiollista sitoutumista toimituksiin eikä pelkkä yrityksen lupaus riitä. Näin Suomikin usein vaatii ostaessaan itse materiaalia ulkomailta, esimerkiksi F-35 kauppojen kohdalla, muttei hieman tekopyhästi suo omille yrityksilleen samaa valtion taustatukea niiden käydessä kauppaa ulkomaille.
Tämän päivän maailmassa merkittäviä kauppoja on erittäin vaikea saada, ellei toimittajamaa ole valtiotasolla itse sitoutunut siihen, että kaupat toteutetaan sovitun mukaisesti. Valtion sitoutuminen toimituksiin edes jollain tasolla tuo uskottavuutta ja jatkuvuutta vientiponnisteluihin. Siksi myös Suomessa kannattaisi miettiä, kehitettäisiinkö vientikauppaa varten niin sanottu G2G-myyntimalli (Government To Government) eli toimintatapa, jolla valtio osallistuu puolustustarvikkeiden vientikauppoihin.
Maanpuolustus on Suomessa hyvällä tolalla ja turvallisuustasomme on korkea. Venäjä on kuitenkin yleisvaarallinen uhka eikä aihetta huolettomuuteen ole. Yksi osa kokonaisturvallisuuttamme on se, että puolustusmateriaalituotantomme voi toimia ajan vaatimusten edellyttämällä tavalla, ja että meillä on riittävästi materiaalia, jonka avulla Suomea tarvittaessa puolustetaan. Tämän varmistaminen voi vaatia nykyisessä muuttuneessa maailmassa myös uudenlaista ajattelua ja uusia toimintatapoja.
