15340 päivää. Suunnilleen niin paljon minun pitää odottaa, että pääsen eläkkeelle. Olen 25-vuotias ja laskelmien mukaan sukupolveni eläkkeen alaikäraja on 68 vuotta. Se hinautuu pikkuhiljaa ylöspäin nykyisestä 65 vuoden alaikärajasta.
On yleisessä tiedossa, että eläkeiästä puhutaan nimenomaan niin, että siihen päästään. Ikään kuin se olisi virstanpylväs, jossa raskas työelämä loppuu ja ainainen loma alkaa. Eläkkeellä voi olla vapaa tekemään juuri niitä asioita, joista tykkää. On aikaa harrastuksille ja perheelle.
Käsitys eläkkeistä on vanhanaikainen. Tulevaisuudessa tuskin on niin, että on täytettävä tietty ikä päästäkseen ikuiselle ansiosidonnaiselle. Huonontuneen huoltosuhteen sekä olemattoman talouskasvun takia eläkejärjestelmämme on koetuksella, eikä sillä ole varaa päästää hyväkuntoisia ikäihmisiä liian aikaisin pois työelämästä.
Tällä hetkellä työssäkäyvät maksavat nykyisten eläkeläisten eläkkeet ja heidän palkoistaan jopa neljännes menee eläkemaksuihin. Se on huomattava rasite, eikä se silti vaikuta riittävän. Kahden työssäkäyvän eläkemaksuilla katetaan noin yhden eläkeläisen eläkkeet, mutta eläkeläisten määrä kasvaa ja työssäkäyvien laskee.
Mikä sitten neuvoksi? Nykyisen eläkejärjestelmään on pakko tulla korjausliikkeitä. Asiantuntijat ehdottavat muun muassa eläkeiän nostamista, eläkemaksujen korottamista sekä työperäisen maahanmuuton lisäämistä.
Nämä ehdotukset ovat kuitenkin kaikki puutteellisia, eivätkä riitä ratkaisemaan rakenteellista ongelmaa kokonaan. Tarvitsemme järeämpiä keinoja. Yksi näistä on eläkkeen määritelmän perustavanlaatuinen muuttaminen.
Ei ole optimaalista, että eläkeiän nostaminen on sidottu elinajanodotteeseen. Jos jotain vanhuudesta on hyvä käsittää, niin vanhuusajan äärimmäinen yksilöllisyys. Vanhuudelle ei ole yksiselitteistä ikää. Seitsemänkymppinen voi toimia erinomaisesti esimerkiksi ekonomina tai lakimiehenä, mutta hänen jaksamisensa ei sairaanhoitajana tai remonttimiehenä ehkä riittäisi.
Elinikä voi tilastollisesti nousta, mutta ihmisten kunto vanhuuden ajalla ei välttämättä nouse samassa suhteessa. Eläkeikää ei voi siten nostaa aivan tappiin asti odottaen suurta määrää säästöjä. Kaikki eivät jaksa laskelmien mukaisesti – ja osalla taas eläkeikä tulee liian varhain.
Eläkettä ei siksi tulisi sitoa kollektiivisesti alaikärajaan. Keskusjohtoiset ratkaisut keskivertotilastojen valossa harvoin ovat paras malli yksilöille. Sen sijaan eläke tulisi kulkea käsi kädessä työkyvyn kanssa.
Tämä saattaa kuulostaa radikaalilta ratkaisulta, mutta oikeasti palaisimme vain aikaisemman, esiteollisen maailman periaatteisiin. Ennen oli selvää, että ihminen tekee töitä ja auttaa yhteisöänsä niin pitkään kuin pystyy. Historiallisessa kontekstissa työn tekeminen on ollut elinehto, ei vaihtoehto. Ainoastaan oman kunnon estäessä työnteon, oli muiden vastuulla pitää huolta heikoimmista.
Eläke tulisi nähdä vanhuusloman sijasta sosiaaliturvana. Myös tähän asennemuutokseen eläkkeitä kohtaan perustuu Kokoomusnuorten kanta siitä, että valtion tehtävänä tulisi olla vain peruseläkkeen turvaaminen. Ylijäävä osuus olisi vapaaehtoisen eläkesäästämisen piirissä.
Samankaltaisia sosiaalivakuutuksia eläkkeiden kanssa ovat esimerkiksi verovaroin kustannetut toimeentulotuki ja työmarkkinatuki. Se, onko tämä sosiaalivakuutus kustannettu eläkemaksuin vai suoraan verovaroin, on enemmänkin semanttista. Kyse on pohjimmiltaan sosiaaliturvajärjestelmästä. Sosiaaliturvajärjestelmä ei voi olla ilman kattoa, vaan sen pääasiallisen tehtävän tulee olla perusturvan takaaminen.
Lisäksi yhtenä keskeisenä oikeistolaisena periaatteena on pitää päätäntävallan delegoiminen valtiolle minimissä. Siksi ei ole perusteltua, että perustoimeentulon ylittävä osa on pakko säästää valtion tarjoamaan eläkemalliin. Miksi pakotamme hyväosaiset nostamaan itselleen valtavia eläkesummia, vaikka heillä olisi raha-asiat enemmänkin kuin kunnossa? He varmasti itse valitsisivat vapauden valita ne kohteet, joihin varallisuutensa laittavat. Ainakin tällainen muutos olisi merkittävä parannus eläkkeiden omaisuudensuojaan.
Omassa visiossani pakolliset eläkemaksut kattaisivat kaikille perustoimeentulon vanhuuden työkyvyttömyyden varalle. Kyseinen uudistus purkaisi eläkemaksujen korottamisen painetta sekä vastaisi ainaiseen kysymykseen eläkeiän nostamisesta.
Eläkkeelle pääsyn sitominen työkykyyn on totta kai tinkimistä elintasostamme. Dystooppisesti muotoiltuna töitä on tehtävä, kunnes ei pysty tai kuolee. Tämä ei tosin ollut sata vuotta sitten mikään radikaali ajatus, vaan elämän perusedellytys. Suomen velkaantuminen osin johtuu siitä, että odotuksemme elintasosta ovat liian korkeat suhteessa työnteon määrään.
Työkyvyn arvioiminen on kaikista vaihtoehdoista oikeudenmukaisin malli eläkkeisiin. Erityisesti heille, jotka tekevät ruumiillisesti raskasta työtä. Se myös tunnustaa työelämän ja ihmisyksilöiden moninaisuuden. Työkyvyn arviointi ei tietenkään ole helppoa ja siihen vaaditaan kokonaan oma pohdintansa.
Vastustajat toki torjuvat esitykseni sanomalla sen romuttavan eläkelupauksen. Emme periaatteessa voisi koskaan muuttaa järjestelmää merkittävästi, sillä jokin sukupolvi jää häviäjäksi. Ja kaikille on luvattu hyvät eläkepäivät.
Suonette minun kuitenkin opponoivan: alun perin toimimattoman eläkelupauksen loivat ne sukupolvet, jotka tästä järjestelmästä hyötyvät. Eikö ole oikeus ja kohtuus, että sitä muokkaa se sukupolvi, joka sen joutuu maksamaan?
Kirjoittaja Binga Tupamäki on Kokoomusnuorten puheenjohtaja ja oikeustieteen maisteri.
Näkökulma on julkaistu Nykpäivässä 3/24
