Joidenkin asiantuntijoiden mukaan jouduimme omaa tyhmyyttämme talvisotaan ja toisaalta, ettemme olleet varustautuneet kyllin hyvin. Näin pitkälle eivät tuoreimman sotiemme yleisesityksen tekijät mene, mutta Suomen sodat 1939-1945 -teos antaa kuitenkin ymmärtää, että Josif Stalinin hyökkäyssota olisi käynnistetty vasta, kun Suomi osoittautui kovakalloiseksi. Siis Suomen vika.
Jo talvisodan alkuhetket osoittivat, ettemme olleet valmistautuneet riittävästi, vaikka kallista se olisi ollut. ”Malli Cajanderilla” tarkoitetaan sotaa edeltäneen pääministeri A.K. Cajanderin säästölinjaa. Vielä elokuussa 1939 hän perusteli: ”Mitä silloin olisimme hankkineet, esimerkiksi lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ynnä muuta, olisivat jo nyt suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin…”
Varustautumisen vähättely herätti kauhua. Myöhemmin professori Ilkka Nummela on luonnehtinut malli Cajanderia pelkäksi myytiksi: kansainvälisen vertailun perusteella Suomi varustautui hänen mukaansa riittävästi.
Vertaus ontuu, kun tiedetään Neuvostoliiton aikomukset ja valtaisat sodankäyntiresurssit. Muiltakin osin Suomen Sodat herätti Sotilasaikakauslehdessä (3/2024) prikaatikenraali evp. Lauri Kiianlinnan ja professori Stefan Forssin jyrkän vastalauseen.
Mielipiteen esittäjät katsovat tohtori, eversti evp. Pekka Visurin unohtavan olennaisia seikkoja, jotka olivat suomalaisten päättäjien tiedossa. Vastalauseen esittäjät nimeävät Visurin teoskokonaisuuden määrääväksi sävyttäjäksi – jopa Stalinin valkopesuun:
”Suomi joutui kuitenkin kokemaan Neuvostoliiton koko sotilaallisen voiman. Tähän ei monien muiden verrokkimaiden tarvinnut varautua. (…) Leningradin sotilaspiirissä kasvatettiin Suomen vastaisen alueen voimaa johdonmukaisesti 1930-luvulla. Vuonna 1932 siellä oli pysyväisesti neljä divisioonaa, vuonna 1936 seitsemän ja 1937 jo yksitoista. Molotov-Ribbentrop -sopimus 23.8.1939 lisäpöytäkirjoineen kertoo loput. Mobilisaatio alkoi 7.9.”
Natsi-Saksa oli luvannut Suomen Stalinille, sillä siisti. Suomi tunsi varsin hyvin naapurinsa ja sen jo keisariajalta laajentumisen halun. Kirja ei kerro, mitä Suomi tiesi tapahtumista Puolassa, jonka tapainen kohtalo oli meitä odottamassa. Sen sijaan Suomi tiesi, mitä hirmutekoja Stalin oli toteuttanut jo pitkin 1930-lukua: kansanmurhia ja vankileirejä.
Koiviston sanoin: ideamme oli selviytyä
Tämän päivän lukijalle Suomen selviytyminen toisesta maailmansodasta on yhä ihme. Moni maa joutui rautaesiripun tuolle puolen. Onneksi suhteessa muuhun Eurooppaan irtauduimme sodasta liki vuotta ennen muita. Sopimukset liittoutuneiden kanssa – Neuvostoliiton sanelemin ehdoin – toimivat sekä kepin että porkkanan tavoin.
Ainoatakaan avainhenkilöämme ei teloitettu, vaikka Winston Churchill vaati jopa summittaisia teloituksia. Stalin takasi marsalkka C.G.E. Mannerheimin koskemattomuuden.
Sotakorvaukset olivat osa selviytymistämme. Jotta voittaja sai teollisuutemme käynnistymään, valvontakomissio edellytti kotikommunisteiltamme pidättyvyyttä. Tuotannon tuli saada työrauha, ja niinpä Hertta Kuusinen ja Hella Wuolijoki saivat keskittyä porvariselämään vailla mahdollisuutta vallankumoukseen. Verrattuna sotavuosiin ja karvaaseen tappioon, kirja on nimensä mukainen: kertomus selviytymisestä. Sitä Mauno Koivisto piti viimeisiin vuosiinsa saakka Suomen ideana.
Kirja kuvaa Suomen asemaa ennen sotia. Kun ulkoministeri Väinö Tanner (sd.) palasi 13.2.1940 Tukholman tunnustelumatkaltaan, hän lausui: ”Olemme yksin”. Talvisodan kenties suurin tunnustus meille oli, että hyökkääjä Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta, YK:n edeltäjästä.
Suomalaisdiplomaatit saivat kuulla katteettomia lännen lupauksia. Ja silti Stalin päätti tehdä itselleen häpeällisen rauhan. Talvisodasta eivät oppikirjat Venäjällä tänään juuri kerro. Eräässä mielessä jatkosotakin loppui samaan: Suomen miehitys olisi ollut liian kallis. Maan siirtäminen sosialismiin olisi tehnyt siitä yhtä tehottoman kuin itäblokin maat.
Mitä tulisi tänään tietää?
Suomen selviytyminen on kirjan punainen lanka. Adolf Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton vertailu olisi kertonut Suomen asemasta ja sen toiveista ja peloista. Jatkosotaan jouduimme oikeastaan kahden pahan vertailun kautta. Saksa vaikutti luotettavammalta.
Paksu kirja sisältää paljon kertovia lausahduksia. Kun jatkosotaan lähdettiin suurin odotuksin kesäkuun 25. päivänä 1941, kuitenkin jo saman vuoden joulukuun 10. päivänä saksalainen kenraali Waldemar Erfurth totesi: ”Venäjän talvi on nyt osoittautunut kovemmaksi kuin saksalaisten tahto”.
Runsaasti siteeratun Carl von Clausewitzin mukainen ”hyökkäyksen kulminaatiopiste” oli saavutettu. Saksa jähmettyi idässä. Suomella oli edessään liki kolmen vuoden mittainen kiduttava kärsimys, jonka ajalta on mahdotonta löytää enteitä sodan voittamisesta.
Kuten ennenkin, Neuvostoliitosta alkoi kehittyä sen edeltäjän Venäjän ja kuten taas 2000-luvulla laajentumaan pyrkivä siirtomaavalta. Kirja ei juuri painota Stalinin tavoitteita (”..pienet maat tulisivat häviämään ja ne liitettäisiin jäseninä Neuvostoliiton kunniakkaaseen perheeseen”). Kun Hitlerin Barbarossa-suunnitelmaa esitellään kymmenen sivun verran, Stalinin aikeita ei laisinkaan.
Tämän ja muidenkin puutteiden vuoksi Sotilasaikakauslehden vastaväittäjät ehdottavat parannetun painoksen tekemistä, oppikirjaksi he eivät teosta kelpuuta.
Pekka Visuri, Pasi Kesseli & Carl-Frederik Geust: Suomen sodat 1939-1945. Selviytyminen maailmansodasta. Docendo 2024.
