Reppuni oli kirkkaanpunainen ja siinä oli karhun kuva. Elettiin vuotta 1982 ja odottelin pihalla 1A-luokan opettajaani. Nyt seison tässä samassa paikassa, Koiviston koulun pihalla Tampereella. On pimeä talviaamu ja takanani hohkaava rakennus on tuttu, vaikka se onkin väriltään keltainen. Silloin se oli valkoinen.
Keskellä pihaa on kyltti, jossa varoitetaan, että alueella ei ole talvikunnossapitoa ja ettei pyöräilykypärä päässä saa mennä kiipeilytelineisiin. Kyltissä on myös kännykkänumero, johon voi soittaa ilkivallasta.
Kun kävin tätä koulua ykkös- ja kakkosluokat, ei ollut pyöräilykypäriä. Ei kännyköitä. Moni asia oli toisin.
Tutkija Leea Lakka vietti vuoden ysiluokan takarivissä ja on nyt kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Minä olen tullut tänne havainnoimaan, miltä näyttää 1A-luokan päivä vuonna 2025. Kouluista on käyty viime aikoina tunteikasta keskustelua, mutta olivatko asiat ennen paremmin?
Harpon ohi lähes satavuotiaan päärakennuksen kohti keltatiilistä uutta koulurakennusta. Kun aloitin koulutieni, sitä ei vielä ollut olemassa. Sen paikalla oli kaksi omakotitaloa, joissa osa oppitunneista pidettiin. Sinisen talon nimi oli Jokinen ja keltaisen Wellamo.
Minulle koulu oli vähän jännittävä paikka. Harvoin uskalsin edes viitata, mutta käytösnumeroni oli silti kymppi.
Astun aulaan, jonka seinillä on oppilaiden tekemiä ryhmätöitä vakavasta aiheesta. Piirustuksessa kysytään, ”miltä tuntuisi olla tuo kiusattava poika?”. Koulun nettisivuilta löytyy myös Helppi-nappi, jonka kautta voi kertoa anonyymisti kiusaamisesta tai häirinnästä.
Minua ei tässä koulussa kiusattu. En tosin muista, että aiheesta olisi mitään edes puhuttu.
1A-luokan opettaja Laura Parviainen ottaa minut vastaan luokassa. Katselen ympärilleni. Pulpettien päällä crocksit ja sandaalit odottavat oppilaita. Huomioni kiinnittyy pahvilaatikon kansiin, joissa on riisiä. Muoviastiaan, joka on täynnä legoja muistuttavia muovisia rakennuspalikoita.
Ensimmäisellä tunnilla luokan 16 oppilaasta paikalla on puolet eli Mustikat. Vastaava tunti on Mansikoille iltapäivästä. Ennen kuin tunti alkaa, opettaja esittelee minut ja valokuvaajan lyhyesti.
Ilari P. katselee kiinnostuneena kuvaajan kalustoa:
– Mun pulpetin sisältöä ei saa sitten kuvata.
Felix palaa siihen, miten opettaja sanoi, että toimittaja saattaa kysyä heiltäkin päivän aikana jotain:
– Multa ei saa tulla kysymään mitään silloin, kun on matikkaa. Muuten menee ajatusputki pois.
Hyvä, näistä pidämme kiinni.
Riisit, muovipalikat ja monet muut liittyvät alkamassa olevaan äidinkielen tuntiin, joka on tänään yhtä kuin toiminnallinen ”J-paja”. Oppilaat kiertävät eri pisteissä tutustumalla tavalla tai toisella J-kirjaimeen. Sen tekemistä voi harjoitella iskemällä sormensa riisiin, käyttämällä apunaan jäätelötikkuja, vesivärejä tai palikoita.
– Täältä tulee maailman pisin J, intoilee Ilari P, joka on niin keskittynyt kirjaimen varren pidentämiseen lattialla palikoilla, ettei malttaisi suunnata muihin työpisteisiin.
– Ope, mä haluaisin pidentää tätä vielä, hän vetoaa.
Opettaja Laura Parviainen kiertelee ympäri luokkahuonetta. Tärkeintä on tarkistaa, että J:n koukku tulee sille puolelle, jolle sen kuuluu. Hän kertoo saaneensa vinkin toiminnallisista pajoista kollegaltaan, joka oli taas kuullut asiasta kollegaltaan Saksasta.
Luokassa on yllättävän rauhallista, vaikka kukaan ei istu paikoillaan. Omilta kouluajoiltani muistan yksinäisen puurtamisen vihkoihin, kun harjoittelimme silloista kaunokirjoitusta. Sivujen väliin oli sujautettu pahvinen lappu – kaltevuustuki. Sen vinoviivat kuulsivat hennosti ja helpottivat kirjaimen muodostamista sopivasti vinoon.
Miksi Pisa-tulokset laskeneet?
Peruskoulu on rikki. Väitteelle tuntuu löytyvän reippaasti katetta, kun seuraa viime aikojen julkista keskustelua. Häiriköintiä. Keskittymisvaikeuksia. Uupumista. Väkivaltaa. Oppimistulosten romahdus.
Samaan aikaan maailma on valtavassa murroksessa. Miten koulun tulisi muuttua tässä ajassa? Minkälaisia taitoja tulevaisuudessa tarvitaan? Tätä pohditaan paraikaa hallituksen käynnistämässä peruskoulun tulevaisuustyö -hankkeessa.
Napataan kiinni suomalaisnuorten heikentyneisiin oppimistuloksiin. Opetusneuvos Tommi Karjalaisen mukaan yhtä selkeää syytä ei ole toistaiseksi havaittu. Ellei sitten pohdita ”viimeisintä käännettä”. Tällä hän viittaa tuoreimpiin Pisa-tuloksiin, jotka olivat heikentyneet kauttaaltaan OECD-maissa.
– Oppimistulosten heikkeneminen tapahtui hyvin samanaikaisesti koronaviruspandemian kanssa, joten voisi ainakin olettaa, että sillä on ollut tähän vaikutuksensa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että korona-ajalla oli vaikutusta oppilaiden hyvinvointiin ja tuen toteutumiseen, Karjalainen kuvaa.
Viime syksynä puhutti tutkimus, jossa oli vertailtu kantasuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden Pisa-tuloksia. Erot olivat isot kantasuomalaisten hyväksi. Suomi kansainvälistyy vauhdilla. Vieraskielisten lasten määrän ennakoidaan kasvavan kolmannekseen pääkaupunkiseudun peruskouluissa vuoteen 2030 mennessä.
Miten tähän haasteeseen tulisi vastata?
Karjalainen muistuttaa, että maahanmuuttajataustaisten heikompaan osaamiseen liittyy usein puutteellinen kielitaito ja sosioekonominen tausta:
– Meidän pitäisi keskittyä siihen, miten oppilaiden kielitaito saataisiin niin hyväksi, ettei se itsessään vaikeuta tai estä oppimista. Toiseksi maahanmuuttajataustaisten lasten perheissä on keskimääräistä enemmän alhaista koulutustasoa ja työttömyyttä, mikä heijastuu myös lasten oppimistuloksiin.
Opetuksen suunniteluun vaikuttaa jatkossa myös se, että koululaisia ennustetaan olevan 2030-luvulle tultaessa 80 000 vähemmän. Kuntaliitto on varoittanut peruskoulun historian suurimmasta oppilasmäärän muutoksesta. Jo vuonna 2020 arvioitiin koulujen määrän lähes puolittuvan vuoteen 2040 mennessä.
Kielteisiä tunteita jaksettava
”Nykykoulu on liian helppo”. Näin julisti otsikko Helsingin Sanomissa. Jutussa oli haastateltu koulutustutkija Sirkku Kupiaista, jonka mielestä lapsilta vaaditaan liian vähän. Koulussa ei tarvitse ponnistella eikä se opeta sinnikkyyttä, mikä heijastuu myös oppimistuloksiin.
– Sinnikkyys on aivan avainasemassa siinä, että ihminen jaksaa kielteisiä tunteita, jotka taas ovat olennaisia tehokkaalle oppimiselle, näkee aivotutkija Katri Saarikivikin. Hän on mukana myös peruskoulun tulevaisuustyö -hankkeessa ja johtaa siihen kuuluvaa neuvottelukuntaa.
Saarikivi tunnistaa tässä ajassa vaaran, jossa mennään mukavuus ja hyvä mieli edellä – koulussakin. Tämä voi olla karhunpalvelus oppimiselle:
– Koska on olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että hämmennyksen tunteet johtavat parempaan oppimiseen.
Kupiainen väläytti haastattelussa myös paluuta tasoryhmiin – aina ekaluokasta lähtien. Ryhmät olisivat oppiainekohtaisia, ja tasolta toiselle voisi siirtyä joustavasti. Näin peruskoulu olisi jokaiselle sopivasti haastava. Tällaisia tasoryhmiä saa kouluissa tosiasiassa nykyisinkin muodostaa, kunhan ryhmät eivät ole pysyviä. Harkintavalta on annettu kouluille.
Mitä tasoryhmistä mahtaa tuumata Koiviston IA-luokan opettaja Laura Parviainen?
Omasta luokastaan hän on kertonut minulle ennakkoon, että kyseessä on ”poikkeuksellisen tasainen porukka”. Hän ei muutenkaan innostu tasoryhmistä ainakaan vielä eka- ja tokaluokkalaisten kohdalla:
– Etenkin näiden pienten kannalta on selkeätä, että opetuksesta on vastuussa yksi pääaikuinen, jolla on kokonaiskuva lapsen päivästä. Luokkien ja opettajien vaihtuminen sekoittaisi myös päivän kulkua, kun monilla tämän ikäisillä voi olla muutenkin vaikea aina muistaa, mihin mennä.
– Alakoulussa luokanopettajan työssä minusta on myös todella hyvä puoli se, että voimme muuttaa tarvittaessa lukujärjestystä viikon tai jopa saman päivän aikana varsin joustavasti. Jos lapset poukkoilevat erilaisissa ryhmissä, mahdollisuus reagoida näin ei ole niin joustavaa, hän jatkaa.
Se on selvää, ettei kukaan haikaile 1970- ja 1980-lukujen käytäntöön, jolloin tasoryhmät olivat pysyviä ja vaikuttivat suoraan mahdollisuuksiin päästä esimerkiksi lukioon. Tuolloin havaittiin, miten etenkin pojat saattoivat valita itselleen mahdollisimman helpon tasoryhmän, mikä johti heidän alisuoriutumiseensa.
Koiviston koulun uudessa rakennuksessa kierrellessäni törmään vielä hämmentävään yksityiskohtaan. Koulun historiasta kertovassa seinätaulussa mainitaan, miten koulun aloitellessa toimintaansa 1929 pulpetit olivat paripulpetteja, jotka oli järjestetty kolmeen riviin. Toisinaan oli niin, että parhaimmat oppilaat istuivat vasemmalla, keskitasoiset keskellä ja huonoimmin menestyvät oikealla.
Oppilailta tiukkoja kysymyksiä
Seuraavana on matematiikkaa. Nyt paikalla ovat kaikki 16 oppilasta. Opettajan apuna on lisäksi koulunkäynninohjaaja Tuula Korkalainen. Meitä pyydetään kuvaajan kanssa kertomaan vielä tarkemmin työstämme ja miksi olemme täällä. Sitten on kysymysten vuoro.
Ekaluokkalaiset ovat kuunnelleet tarkkaan, koska ensimmäisenä kysytään olennaista asiaa, jonka unohdin mainita:
– Mihin lehteen tämä tulee?
– Nykypäivä-lehteen.
Myös taustani tässä koulussa kiinnostaa:
– Kuka oli sun opettaja täällä?
– Raili Ahtiala.
– Onko sulla hänestä kuvaa?
Sellaista minulla ei valitettavasti ole mukana. Kerron, että Raili-opettajani seisoi luokkakuvissani takarivissä. Muita kuvia minulla ei hänestä ole. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja kuvia otettiin vähemmän.
Muistikuvissani opettajani oli pukeutunut lähes aina beigeen pusero- ja hameyhdistelmään. Hän oli lämminhenkinen, vanhemman sukupolven opettaja. Jäi ihmisenä minulle kuitenkin etäiseksi.
Matematiikan opetus vaikuttaa J-pajaa perinteisemmältä. Ensin valkokankaalle heijastettuja matemaattisia kuvioita katsellaan yhdessä, osana oppikirjan sähköistä materiaalia.
– Stopataanpa tähän hetkeksi. Mitä kuvioita nämä ovat? Nyt moni tietää varmaan vastauksen.
Useampi käsi nousee. Opettaja jakaa puheenvuoroja. Viittaaminen ja sen merkitys näyttäisi säilyttäneen asemansa. Jos joku avaa suunsa muuten, seuraa kehotus: ”puhu vain viittaamalla”.
Sitten otetaan oppikirjat esille. Ryhdytään tekemään tehtäviä.
Luokan edessä on Timeri – visuaalinen ajastin, jonka opettaja laittaa käyntiin.
– Joillekin tämä helpottaa käsitystä ajankulusta. Ne, jotka eivät jaksaisi tai malttaisi enää keskittyä, voivat katsoa, että tämän verran enää aikaa jäljellä. Osalle taas tällä ei ole siinä mielessä merkitystä. He tekisivät tehtäviä vaikka kuinka kauan, opettaja Parviainen avaa asiaa myöhemmin.
Felix käännähtää kysyäkseen takana istuvalta Ilari P:ltä, haluaisiko hän auttaa yhdessä lisätehtävässä. Pojat istuvat pitkään päät vastakkain puntaroimassa yhdessä keskittyneesti. Tämä ei jää opettajalta huomaamatta.
Kun Timerin aika on lopussa ja oppilaat saaneet kehotuksen palata paikoilleen, Parviainen nostaa asian esiin:
– Minua ilahdutti, miten täällä tehtiin hyvää yhteystyötä kaverien kanssa, ratkaisemalla tuota hankalaa ysitehtävää.
Sitten annetaan läksytehtävät. Ja opettaja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu. Huomaan, että rutiinit ja toistot ovat päivän aikana tärkeitä. Olen havainnut myös, että jokaisen tunnin alussa lauletaan. Tähän mennessä päivää on laulettu laulut ”Retkelle” ja ”Sirkukseen”.
Miksi tunnit alkavat laulaen? Selviää, että kyse on työjärjestysasiasta.
– Olemme sopineet, että laulun aikana mennään istumaan omalle paikalle. Osa tulee sisälle kuitenkin vähän eri aikaan ja siinä laulun aikana ehtii vielä käydä pesemässä kädet tai laittaa ylimääräiset tavarat pulpetin sisälle. Kaikki tietävät, että kun laulu loppuu, silloin alkaa opetus, kertoo Parviainen.
Missä ovat kännykät?
Koiviston koulussa on tänään ruokana nakkikastiketta. Tarjolla on myös lounasvaihtoehto B eli kasvisnakkikastike. Lisukkeina herneitä, tomaattikuutioita sekä punakaaliraastetta.
Ilari P pyytää minua istumaan heidän seurakseen pöytään. Hän kertoo puntaroineensa hetken kasvisvaihtoehdon välillä, mutta päätyneensä kuitenkin perinteiseen nakkikastikkeeseen.
Omalla lautasellani on viimeksi mainittua ja ainakin se maistuu hyvältä.
– Anna keittiöntädille siitä hyvät arviot, Saaga kehottaa.
Kun kävin tätä koulua, ruokasalia ei ollut. Ruoka tuotiin koulun omasta keittolasta luokkiin. Pulpetista otettiin esille beigenvärinen ruokailualusta. Ja kun mennään ajassa taaksepäin aina 1940-luvulle, Koiviston koulun keittolalla oli oma perunamaa ja vihanneksia viljeltiin oppilaiden ruoka-annoksia varten.
Keittiöntädin sijasta törmään ruokailuvälineiden lajittelupisteellä Arttu Ristimereen, joka on titteliltään palvelutyöntekijä. Hän kertoo, että ruoka tulee tänne nykyisin Pirkanmaan Voimialta, jolla on asiakkaita reilut 30 000. Nettisivuilta selviää, että yritys toimittaa vuosittain yli 14 miljoonaa ateriaa kouluihin, päiväkoteihin, palvelutaloihin ja moniin muihin paikkoihin.
Ruokailun jälkeen koko luokalla on vielä yhdessä äidinkieltä. Ekaluokkalaiset kaivavat repuistaan Aapiset. Käytössä on myös kirjan sähköinen materiaali, jota heijastetaan taas valkokankaalle.
Kesken tunnin opettaja nostaa esiin ilmiön, jonka havaitsi jo matematiikan tunnilla.
– Olen ilahtunut tänään siitä, miten kaveria on autettu eri tavoin. Nyt tulee kaverin auttamisesta ja hyvästä yhteistyöstä tänne timantti.
Parviainen kiinnittää muovipäällysteisen timanttikuvion luokan seinälle kiinnitettyyn rasiaan. Kun timantteja on tarpeeksi, tehdään yhdessä jotain mukavaa. Kuten retki. Hän kertoo, että timantteihin liittyen voi ottaa erilaisia haasteita. Viime syksynä keskityttiin etenkin työrauhaan.
Tästä tulee mieleeni, etten ole havainnut päivän aikana kenenkään kädessä kännykkää. Missä ne ovat? Opettaja kertoo, että niiden on sovittu pysyvän repuissa koulupäivän. Ja tämä on toiminut.
Joillakin oppilailla näkyy ranteissaan kellopuhelimia. Niiden pitää olla koko päivän koulutilassa. Silloin niillä ei voi soittaa eikä lähettää viestejä.
Hallitus on kieltämässä kännykät oppitunneilla. Kiellon piiriin kuuluvat myös kellopuhelimet.
Mitä ajatuksia tämä herättää?
– En ole kokenut, että niistä (kellopuhelimista) olisi ollut täällä koulussa haittaa. Itse ajattelisin, että kellopuhelin on pienelle lapselle kutenkin parempi vaihtoehto kuin suoraan kännykkä, Parviainen pohdiskelee.
Muutamalla oppilaalla on mustat kuulokkeet päässä, vaikka mielestäni luokassa ei ole meluisaa. Parviainen kertoo, että kuulokkeet ovat nykyisin koulun vakiovarusteita. Niitä voi pyytää käyttöön halutessaan. Osa oppilaista on herkempiä äänille kuin toiset.
Hammashoitolan kohtalo
Seuraa pidempi välitunti, jonka aikana lähden Laura Parviaisen johdolla käymään Koiviston koulun vanhassa päärakennuksessa. Sen oikeassa nurkassa sijaitsi vanha 1A-luokkahuoneeni.
Sisustus on muuttunut, mutta huone on iso, kuten muistelinkin. Ovea vastapäätä – aivan käytävän toisella puolen, sijaitsi hammashoitola. Vaikka fluorausnesteen purskuttelu oli ällöttävää, olen sittemmin muistellut hammashoitolan sijaintia kaiholla. Kun myöhemmin kuskasin omia lapsiani koulusta hammashoitolaan ja takaisin tämän tästä kesken työpäivän, ihmettelin aina, miksei hammashoitola voisi toimia koulussa.
Nyt hammashoitola on muuttanut pois ja toimii osin koulun uudisrakennuksessa. Näissä vanhoissa tiloissa toimii nykyisin koulun monistamo. Menneisyyden purskuttelusta muistuttaa enää lasivitriini, jonka ylähyllyltä löytyy jostain materiaalista kyhätty iso hammas.
Sana opettajien kesken on kiirinyt, että täällä on tänään paikalla ”vanha Koikkarin oppilas”. Vastaan tulee opettaja Riikka Leino, joka kertoo olleensa täällä itsekin oppilaana jo 1970-luvulla. Myös hänen molemmat poikansa ovat käyneet tämän koulun.
Lähestymme vanhaa portaikkoa, jonka seinää koristavat Suomen presidenttien muotokuvat. Tuorein kasvo Alexander Stubb erottuu joukosta leveällä hymyllään.
Nousemme portaita yläkertaan, jossa sijaitsi yhdistetty juhlasali sekä jumppasali.
Nykyisin siellä toimii käsityöluokka. Puolapuut ovat hävinneet seinustoilta. Salin juhlakäytöstä muistuttaa enää näyttämö sekä ikkunan vieressä oleva Isänmaan puolesta -muistotaulu, jossa on paikallisten sankarivainajien nimiä.
Päivän päätteeksi lukujärjestyksessä on kirjastovierailu. Koulun yhteydessä sijaitseva kirjasto on selkeä parannus menneisiin aikoihin. Ekaluokkalaiset vaeltelevat innokkaasti hyllyjen välissä ja kahmivat käsiinsä kirjoja. Lainata saa, mikä vain kiinnostaa.
Nooran käteen on tarttunut teos ”Vallattomat vauvansukat”, jossa on ohjeet 40 erilaiselle vauvansukalle. Kutomisesta innostunut Noora haluaa tietää, miten monelle puikolle ohjeet ovat.
Opettaja Parviainen tutkailee kirjaa yhdessä Nooran kanssa. Ilmenee, että ohjeet saattavat olla liian vaikeita. He lähtevät yhdessä kirjastonhoitajan luo kysyäkseen käsityökirjoista lisää.
Unohduksiin jäänyt luova ajattelu
Kun suomalaisten laskeneita Pisa-tuloksia matematiikassa, lukutaidossa ja luonnontieteissä on kauhisteltu, sivuun on jäänyt, missä suomalaisnuoret nyt menestyvät. He ovat kansainvälistä huippua Pisa-tutkimuksen neljännessä aihealueessa – luovassa ajattelussa. 64 maan vertailussa suomalaisten ohi menivät vain Singapore, Korea, Kanada ja Australia.
Luovaa ajattelua mitattiin käytännönläheisillä tehtävillä, joissa arvioitiin kykyä tuottaa vaihtoehtoisia ideoita, omaperäisiä ideoita ja ideoiden kehittämistä.
OECD-mittareilla Suomen 15-vuotiaista noin 40 prosenttia ylsi Pisan luovan ajattelun osiossa ”huippuosaamisen tasoille”. Tuloksista selviää, että koulujen väliset erot olivat myös pieniä. Tytöt suoriutuivat vielä paremmin kuin pojat, etenkin sosiaalisen ongelmanratkaisun tehtävistä.
– Minusta suomalaisten menestys tässä on todella hienoa. Järjen käyttö, oivalluskyky ja luova ongelmanratkaisu ovat juuri sitä, mitä työelämä tänä päivänä edellyttää, pohtii Katri Saarikivi.
Miten aivotutkijan mielestä peruskoulua pitäisi tästä näkökulmasta kehittää?
– Meillä on paljon tutkimustietoa siitä, mitkä asiat johtavat nopeampaan ja tehokkaampaan oppimiseen. Koulu voisi minusta jatkossa entistä enemmän keskittyä torjumaan kaikkea sitä, mikä haittaa keskittymistä. Siellä voitaisiin opetella, miten luot itsellesi hyvän oppimisympäristön, kuinka autat itseäsi keskittymään ja millä tavoin saat vietyä asioita loppuun, Saarikivi summaa.
Suomalaisten menestys luovassa ajattelussa on jäänyt julkisuudessa osin paitsioon. Tämä saattaa johtua siitä, että Pisan neljäs, innovatiivinen sisältöalue vaihtelee tutkimuksesta toiseen toisin kuin aina mukana olevat matematiikka, lukutaito ja luonnontieteet. Vaikka tämä neljäs sisältöalue on tavalla tai toisella viitannut luovuuteen ja ongelmanratkaisuun, muutoksia siinä ei suoraan voi verrata edelliseen tutkimukseen.
– Suomi on ehdottanut, että tällä aihealueella aiemmin toteutettuja ongelmanratkaisumittareita voitaisiin toistaa, jolloin niistä saataisiin trenditietoa.
Toistaiseksi OECD on halunnut uudelle kierrokselle aina uuden innovatiivisen sisältöaluetuotteen, kertoo opetusneuvos Tommi Karjalainen.
Lopuksi Katri Saarikivi haluaa kuulla kokemuksistani vanhassa koulussa. Ja mitä olisin toivonut olevan aikanaan toisin. Nostan esiin, miten kiinnitin huomiota oppilaiden rohkeuteen ilmaista itseään. Kannustavaan henkeen luokassa.
Saarikivikin pohtii omaa kouluaikaansa. Tunnistaa, miten koulunkäynti oli ”jännittävää, välillä vähän pelottavaakin puuhaa”.
– Ja tällaiset tunteet eivät edesauta oppimista. Koulussa olisi tärkeää saada onnistumisen kokemuksia, kehittää edelleen itsetuntoa, sinnikkyyttä ja rohkeutta kokeilla uutta.
Saarikiven mielestä oli ”ihana kuulla” myös kirjastovierailusta. Moni asia on muuttunut hyvään suuntaan. Pohdimme vielä rutiinien merkitystä kouluarjessa.
– Säännöt, rutiinit ja kuri luovat tietynlaista rauhaa. Valintojen tekeminen voi olla myös hyvin kuormittavaa, kun lasten ja nuorten itsesääntely on vielä kehitysvaiheessa.
– Se, mitä tässä peruskoulun uudistamishankkeessakin on olennaista huomioida, ettemme lähde rikkomaan sellaista, mikä on olemassa olevaa ja toimivaa, hän pohdiskelee lopuksi.
Opettajan toive: Kysykää myös meiltä
Kun vierailustani Koiviston koulussa on kulunut yli viikko, soitan vielä opettaja Laura Parviaiselle. Haluan kuulla hänen näkemyksensä siitä, miten peruskoulua pitäisi tässä ajassa uudistaa.
– Itselläni on sellainen toive, että aina kun muutoksia mietitään, kysyttäisiin näkemyksiä opettajilta, jotka ovat opetustyössä tällä hetkellä. Välillä tuntuu siltä, että vaikka ehkä on kysyttykin, asioita tehdään silti toisin.
– Joissakin asioissa voisi ottaa ehkä takapakkiakin. Palata vanhoihin, hyviksi todettuihin käytäntöihin. Pyörää ei välttämättä tarvitse keksiä uudelleen, vaan toimivia ratkaisuja voi olla jo olemassa, hän jatkaa.
Yksi tällainen ratkaisu on oma luokkahuone, jossa kullakin oppilaalla on oma paikkansa. Tämä lisää Parviaisen mukaan lasten turvallisuuden tunnetta ja vähentää häiriöitä.
– Valitettavasti joissain kouluissa tässä on menty arkkitehtuuri edellä, hän toteaa viitaten erilaisiin avotilaratkaisuihin.
– Toivon myös sitä, että opettajien työnkuvaa yksinkertaistettaisiin niin, että meillä olisi enemmän aikaa opetuksen suunnitteluun ja itse opettamiseen. Tuntuu siltä, että meillä opettajilla on nykyään tosi paljon sellaista, mikä tähän ei välttämättä suoraan liity. Erilaista kirjaamista ja palaveria. Ja tiedän, että vastaavia toiveita on muillakin opettajilla.
Laura Parviaisen esiin nostamat asiat eivät kuulosta monimutkaisilta.
Opettaja pohtii hetken ja nostaa sitten esiin vielä yhden asian. Koulujen pihat voisivat olla isompia ja mielenkiintoisempia. Tällä voitaisiin taklata myös ilmiötä, jossa lasten liikkuminen on vähentynyt.
– Lapset keksivät kyllä tekemistä, jos pihat ovat tarpeeksi isoja ja mielenkiintoisia.
Kysyn, rajoitetaanko hänestä lasten leikkejä kouluissa jo liikaa. Mainitsen, miten omien lasteni koulussa kukkulan kuningas ja pelkästään lumipallojen nostaminen maasta oli kielletty.
Parviainen ymmärtää, että opettajat kokevat olevansa vastuussa, jos jotain tapahtuu. Sen takia asioita mieluummin kielletään kuin sallitaan.
– Voi olla, että jos lapset saisivat nykyistä enemmän koetella rajojaan ulkoleikeissä, saattaisi se rauhoittaa monen käytöstä sisällä.
Juttu on julkaistu ensin Nykypäivä-lehdessä 1/2025