Kun muutin Espoosta takaisin Helsinkiin runsas vuosikymmen sitten, luulin että vihreä valta olisi viemässä kohti pehmeätä kaupunkia: kasvun hillitsemistä, luontoarvojen kunnioitusta, asukkaiden mielipiteiden huomioonottamista. Katin kontit.
Kun vihreiden pääideologin ja helsinkiläisen vallankäyttäjä Osmo Soininvaaran elämäkertaa lukee, siitä syöksyy esiin halu tuhota asuinympäristömme, tiivistää ja paisuttaa. Harvoin muistelmissa elämän leppeät pehmeät kuvailut törmäävät näin epäuskottavaan maailmanparannukseen. Kun muusta Suomesta olisi tehtävä ränsistyvä luontomuseo, kaupungistumisen ja sen kiihdyttäminen pyhitetään toteamuksella, jonka mukaan kyse on kohtalonomaisesta kehityksestä. Tuo ”vääjäämättömyys” syntyy kuitenkin vain ihmisen ahneudesta ja siihen alistumisesta.
Soininvaara oli pitkään helsinkiläisen kaupunginsuunnittelun suuri vaikuttaja. Jo vuosituhannen vaihteessa Helsinki oli pannut ison vaihteen päälle. Suomenlahden rantojen täyttö hukkamaalla, ruoppausjätteiden ja lumen kaataminen lähivesiin, täydennysrakentaminen, torni-innostus rakennusoikeuksien maksimoinnin nimissä – siinä kauhistelun aiheita.
Toki vihreiden joukko on ollut vuosikymmenten mittaan hyvin heterogeeninen aatteissaan. Soininvaara manailee Erkki ”Susi” Pulliaista ja Eero Paloheimoa – nämä kun edustivat jo ikänsäkin puolesta vähemmän intoilevaa vihreyttä. Eduskunta oli ”painajaismainen”, eikä eduskunta olekaan ollut vihreille samanlainen vaikuttamisen areena kuin mukaan pääsy pääkaupungin paisuttamiseen. Yksi selitys tähän on ollut se, että vasemmistoliitolla ja SDP:lla oli hirveä hätä päästä vihreään aaltoon mukaan. Monet lautakuntapäätöksen on tehty yhden äänen enemmistöllä muiden mielipiteitä kuuntelematta. Koska ei tarvitse.
Edellä oleva näkyy rahankäytössä. Satojen miljoonien hintainen Kruunuvuoren silta ja suuret katuremontit ovat näyttäväksi tarkoitettua sakraalirakentamista. Miksi Hämeentie piti pyhittää busseille, kun sen alla kulkee metro? Rahaa ei ole tarpeeksi. Niitä, jotka eivät potkulautaile tai pyöräile, rangaistakoon. Siltoihin ja katuihin upotetaan satoja miljoonia, päiväkoteihin, koululaisiin ja terveyteen ei tahdo riittää miljoonia.
Ydinvoima-antipatia – suuri onnettomuus
Soininvaara kertoilee paljon anekdoottimaisia yhteensattumia poliittisen uransa varrelta. Menestynyt mahtipoliitikko on eräänlaisen kasaantuneen hemmottelun uhri. Hänellä on lupa ja valta päästä vaikuttamaan päätöksenteossa asioihin, joista hänellä välttämättä ei ole käytännön kokemusta. Tuo on monesti todistettu: teoreetikko voi olla omasta mielestään viisas ja sanankäyttäjänä taitava, vaan ei omaa kykyä nähdä vallankäyttönsä seurauksia.
Ydinvoiman vastaisuus oli maailmanlaajuinen vihreä valhe. Länsi-Eurooppa sidottiin Neuvosto-Venäjän fossiilisiin polttoaineisiin, äärimmilleen viety populismi oli sen aikaan saava. Nyt Soininvaara myöntää, että suhtautuminen oli virhe.
Mielenkiintoista olisi tietää, mitä tuo virhe tuli maksamaan maapallolle. Ydinvoima on turvallista, jos siitä sellaista halutaan tehdä. Onnettomuudet johtuvat huolimattomuudesta. Eihän pyöräilyäkään kielletä, jos joku teloo itsensä – kännissä tai selvinpäin.
Rikollisuus poistetaan laillistamalla rikos?
Huumekysymys kiinnostaa ennen kaikkea bilettävää jauhokansaa. Onko siinä vihreiden tulevaisuus? Soininvaara saarnaa taas mietojen huumeiden laillistamisen puolesta: otetaan huumerahat rikollisilta pois valtion valvontaan.
Logiikka on yhtä kristallin kirkas kuin älytön: laillistamalla poistetaan rikollisuus. Kannattaisiko soveltaa myös jonkin muun rikollisuuden kohdalla? Helsingin Sanomatkin valittelee, että huumerikoksesta tuomittu joutuu hankaluuksiin.
Katumuksen aihe on myös turkistarhauksen vastustamiseen liittyvä anarkia. Vihreät ovat olleet elinkeinon kieltämisen kannalla, mutta kettutytöt aiheuttivat poliittisen vastareaktion. Rangaistus tekijöille oli varsin lievä, mutta luonto joutui maksumieheksi. Tarhoilta ”vapautetut” turkiseläimet joko kuolivat tai hengissä selviytyneinä alkoivat tuhota turkistarhausta vastustavien rakastamaa luotoa. Minkki tappaa kaiken, mutta ei häkissä.
Särkijärven ja Soininvaaran paikanvaihto?
Suorastaan hulvaton on Soininvaaran murjaisu, kun hän muistelee asuneensa lapsena samassa talossa Jouni J. Särkijärven (kok.) – nykyisen Espoon kaupunginsuunnittelupäättäjän – kanssa. Siis jos Soininvaara olisikin muuttanut Espooseen, ja herrat olisivat vaihtaneet paikkaa?
Espoon suhteen voisi ennustaa seuraavaa. Soininvaaran kädenjälki näkyisi Espoossa rantojen täytöillä, tornitaloilla, umpikortteleilla, lukuisilla hotelleilla niin, etteivät silkkiuikut munisi edes Espoossa. Toki myönnettävä on, että Espoon kohtalona on olla moottoritie, jolle on myönnetty kaupunkioikeudet.
Viherideologilla on lukuisia sympatioita ja antipatioita. Sympatiat havaitsee, kun katsoo Helsingin paisumista. Itä-Pasilan betonibrutalismia hän halveksii, kansanäänestys ei ole demokratiaa. Kokoomus on pinnallinen, SDP repsahti Paavo Lipposen jälkeen, joka yllytti Osmoa liittymään demareihin. Sinne – osin Soininvaaran ansiosta – livahtivat filosofi Thomas Wallgren ja Timo Harakka.
Anni Sinnemäki – punaisen laululiikkeen lahja Helsingin teknisille toiminnoille – nauttii kirjoittajan ylenpalttista kunnioitusta. ”Helsingin kaupunkirakenteen tiivistäminen kohti eurooppalaista kaupunkia on todellinen ekoteko”. Ennustan, että tuon suhteen alkaa pian kaduttamaan. Kivettyneen kaupungin suunnittelija näkee ympäristömme tilastojen ja talouden kautta. Siinä seurassa luonto ei nauti.
Osmo Soininvaara: Voittoja ja tappioita. Teos 2024.
