Uskontotieteen yliopistolehtori Tuomas Äystö Helsingin yliopistosta käsittelee teoksessaan aluksi Yhdysvalloista ja sittemmin 1990-luvulla Suomeenkin rantautunutta saatananpalvonta -ilmiötä.
Vuonna 1930 syntynyt Anton Szandor LaVey, oikealta nimeltään Howard Levey hankki elantonsa muun muassa muusikkona. Hän oli hyvin kiinnostunut okkultismista ja 1950-luvun lopulla hän aloitti säännölliset luennot mustaksi maalatussa talossaan San Franciscossa. Aiheet liittyivät muun muassa alkemiaan, kummituksiin, kannibalismiin ja vampyyreihin spiritismiä unohtamatta. Jännittävät luentoaiheet löysivät yleisönsä ja LaVey alkoi saada yhä enemmän julkisuutta.
Vappuna 1966 LaVey perusti San Franciscossa Saatanan kirkon ja julistautui sen ylipapiksi. Aiempi satanismi oli ollut siihen asti lähinnä kirjallinen ja taiteellinen ilmiö. Paholainen kiinnosti okkultisteja ja boheemia kulttuuriväkeä ideana tai olentona, jota voitiin jossain mielessä myös palvoa. Vasta Anton LaVey teki satanismista isomman sosiaalisen liikkeen eli käytännössä hän perusti uuden uskonnon.
Julkisuutta lisäsi ylipapin vuonna 1969 julkaisema teos Saatanallinen raamattu. Äystön mukaan Lavey oli uskossaan vakavissaan, mutta se ei mitenkään poissulkenut hyvää bisnestä muun muassa julkaisutoiminnan kautta. Saatanallisesta raamatusta tuli bestseller ja klassikko. Sitä on nykypäivään mennessä myyty yli miljoona kappaletta.
LaVeyn perustama liike levisi ympäri USA:ta, mutta suurentuminen johti myös kiistoihin eri näkemysten kesken. Todennäköisesti LaVey kyllästyi jatkuviin riitoihin ja erilaisiin kohuihin, minkä vuoksi hän vetäytyi pois julkisuudesta.
Syntyi paniikki
Satanismi ponnahti uudelleen esille 1980-luvulla ja tuolloin voitiin puhua jopa satanismipaniikista. Mediassa tuotiin esiin tuhansia tapauksia, joita epäiltiin järjestäytyneen satanismikultin teoiksi.
Aiheeseen erikoistuneita poliiseja ja muita ammattilaisia kutsuttiin toisinaan ”saatananmetsästäjiksi” ja puhuttiin okkultistisesta rikollisuudesta. Myös henkirikosten tutkinnassa ja uutisoinnissa saatanallisiksi tulkittuja kytkentöjä nousi esiin säännöllisesti. Moni perhe ja työura tuhottiin perättömien huhujen vuoksi.
1990-luvun alkupuolella suuri osa amerikkalaisesta valtavitamediasta alkoi hiljalleen kyseenalaistaa väitteet saatanallisista salaliitoista.
Suomalainen satanismi
Äystö toteaa, että tiedot suomalaisen satanismin historiasta ovat puutteellisia. Ainoastaan se on varmaa, että kiinnostus satanismiin on kautta aikain ollut vain pienten piirien asia. Ongelma on se, että rima satanistiselle toiminnalle oli usein hyvin matalalla. Melkeinpä mikä tahansa ei-kristilliseksi mielletty voitiin tulkita paholaisen kanssa toimimiseksi.
Esimerkiksi noidat ovat Suomessakin historiallisesti samaistettu saatanallisuuteen. Noitaoikeudenkäynneissä henkilöitä syytettiin paholaisen kanssa tehdystä liitosta. Joitakin tiedonmurusia sotien jälkeisen Suomen satanismista on löydettävissä, mutta ennen 1990-lukua täällä ei tiettävästi muodostunut sosiaalisia liikkeitä Yhdysvaltain tapaan.
Äystö tuo esiin joitakin satanismin parissa olleita suomalaisia. Virkamiehenä uransa tehnyt Jarl Fahler oli hyvin kiinnostunut hypnoosista ja parapsykologiasta ja toi etenkin jälkimmäiseen liittyviä seikkoja aktiivisesti Suomeen. Huomionarvoinen on hänen vuonna 1966 ilmestynyt kirjansa, jossa hän käy dialogia saatanan kanssa.
Toinen maininnan arvoinen persoona on hypnotisoija Olavi Hakasalo, joka alkoi 1970-luvulla käyttää itsestään nimitystä ”Saatanan maanpäällinen suurlähettiläs”. Mukana tosin oli reippaasti huumoria. Paremmin mies tunnettiin taiteilijanimellä Olliver Hawk.
Pekka Siitoin oli Suomen tunnetuin uusnatsi. Hän oli ahkera okkultisti ja kutsui itseään myös Luciferin arkkipiispaksi. Siitoin julkaisi vuonna 1993 lyhyen kirjasen nimeltään Paholaisen Katekismus – Oppikirja ihmisille, jotka tahtovat seurata Paholaista. Tästä huolimatta Suomessa elettiin saatananpalvonnan kannalta vielä hiljaista aikaa, eikä aate herättänyt suurempaa kohua. Arviolta vain muutama sata suomalaista maksoi 1990-luvulla jäsenmaksua yhdysvaltalaiselle Saatanan kirkolle.
Tilanne muuttui vuonna 1993, jolloin tapahtui kaksi henkirikosta. Etenkin iltapäivälehdistö kuvasi rikoksia satanistien tekemiksi rituaalimurhiksi. Kohua lisäsivät useisiin hautausmaihin kohdistuneet ilkivaltateot. Esimerkiksi Espoossa nuorisojoukko kaatoi 140 hautakiveä ja he piirsivät spraymaalilla hautakiviin ja rakennuksiin pentagrammeja ja ylösalaisin käännettyjä ristejä.
Vuonna 1998 tapahtui Hyvinkäällä julma henkirikos. Mediassa tapauksesta tehtiin yli 400 juttua, joten siinä koettiin koko suomalaisen satanismipaniikin intensiivisin vaihe. Toimittajat kääntyivät jo alusta saakka siihen käsitykseen, että kyseessä oli saatananpalvojien tekemä rikos. Siten saatettiin myös todeta, että koko 1990-luvun ajan ylläpidetyt varoitukset satanismista eivät olleetkaan tyhjää paisuttelua.
Tuomas Äystö: Paholaisen perilliset. Satanismipaniikin synkkä historia. 255 sivua. Like Kustannus.
