Jaakko Ryhänen sai puhelun Pforzheimin oopperasta. Hänen oli paikattava Don Carlosissa Filipin roolia esittänyt laulaja. Hän otti keikan ja kohtasi produktion ohjaajan, joka lähti siitä, että basson on ennen Filipin monologiaan oltava selkä kohti yleisöä ilman paitaa, jotta yleisö näkisi hartaan katolisen itseruoskinnan jäljet. Siitäkös syntyi kina. Alkuperäinen Filipin esittäjä oli hoikka kaunis poika, vaan Ryhänen yli 120-kiloisena vähemmän kauniina koki tilanteen toisin:
”Minä sanoin ohjaajalle, että kuvitelkaa tällainen vanha läski siihen, kohtaus menee pilalle. Se ei näytä hyvältä… Tehkää kuten teette, ohjaaja myöntyi. Lauloin paita päällä, ja se oli iso menestys siellä. Mielestäni olin teoksen kannalta oikeassa. Jos paksu poika olisi hillunut ilman paitaa, se ei olisi näyttänyt esteettiseltä. Mutta ohjaaja ei tullut ensi-iltaan. Se oli hänen protestinsa.”
Joskus taiteilijoiden näkemyskiistat voivat olla tuolla tasolla. Suurikokoisena Jaakko Ryhäsellä on ollut aikaa hyväksyä itsensä ja saada voimaa vaativiin roolisuorituksiin, kaikupohjaakin. Stereotypiaanhan kuuluu, että laiha päästää ohutta ja korkeaa ääntä, isompi ihminen taas ilmaisee lavalla näyttävää kuuluvuutta. Aina eivät maskeeraus, toppaukset ja paksupohjaiset kengät riitä.
Laulajakin kasvaa oman kroppansa mukana. Ryhänen kertoo Los Angelesin esiintymisestään, Placido Domingo oli laitoksen johtaja. Giuseppe Verdin Aidassa olivat mukana Johan Botha ja Deborah Voigt. Molemmat olivat pullean päärynän muotoisia, mutta lauloivat helkutin hyvin. Toinen heistä kävi myöhemmin laihdutusleikkauksessa. Ryhäsen mielestä kehossa ei saisi tehdä suuria muutoksia, se voi vaikuttaa haitallisesti ääneen – kuten se oli sitten vaikuttanut.
Laulajamestaruus kuin huippu-urheilua
Jaakko Ryhänen korostaa useaan otteeseen, että harjoittelu ja kertaaminen tekevät osaajan. Tiukka elämänkuri, nöyrä opettelu ja harjoitusten toisto varmistavat, että suoritus onnistuu. Jopa pelastushelikopterin miehistö toistaa harjoitteluissaan – pimeässä, valossa, tyynessä ja myrskyissä – samoja liikeratoja ja toimintoja jatkuvasti. Jos kuvittelet jo osaavasi, voit pettää itseäsi.
Ryhänen puhuu – kuten monet instrumentalistit – kymmenistä tuhansista toistokerroista. Uran ja taidon hiominen vievät pitkässä juoksussa kymmenenkin vuotta. Siinä huonon kärsivällisyyden omaava voi epäonnistua, vaikka kunnianhimoa olisi kuinka paljon tahansa.
Oopperalaulajan kovin viikko on ensi-iltaviikko. Silloin teos mennään kokonaan läpi useampaan kertaan, ja syytä on muistaa, että ääntä pitää säästää. Huippu-urheilijat valmistautuvat kenties vain yksiin olympialaisiin – oopperalaulajalla on edessään sarja täydelliseen suoritukseen tähtääviä esityksiä ja ura, joka parhaimmillaan saattaa kestää useita vuosikymmeniä.
”Kapellimestari Eri Klas soitti minulle, että sinun on pakko laulaa. Ennen näytäntöä Jussi Raiskinen (oopperan johtaja) kuulutti, että Ryhänen on flunssan kourissa mutta tekee parhaansa. Sain kortisonipiikin ja esitys meni huutamalla. En usko, että suuri yleisö kuuli mitään. Suomessa yleensä puree se, kun kauheasti huutaa. Siinä on tietysti se vaara, että ne ovat viimeiset huudot.”
Ylistyksiä ja haukkuja
Koskee kaikkia ihmisiä, myös Jaakko Ryhästä: eteen sattuu ihmisiä, joista et pidä. Eräs näistä oli ohjaaja Sakari Puurunen. Joskus kuumakallen oli kohdattava vertaisensa. Kansallisooppera oli vuonna 1981 lähdössä vierailulle Keski-Eurooppaan ja Puurunen piti puuduttavan pitkää filosofointiaan, jonka aikana hän luuli Ryhäsen mutisseen jotakin häiritsevää. Äkkiä Puurunen oli kaikkien kuullen rääkäissyt: ”Koskee erityisesti Ryhästä, joka tässä harjoituksessa oli täysi nolla”.
Kun muut olivat poistuneet, Ryhänen vastasi: ”Jollet sinä olisi niin paljon vanhempi, minä nostaisin sinut seinälle. Anna olla viimeinen kerta, kun julkisesti nolaat minut. Kahden kesken voit sanoa, mitä haluat”. Puurunen pelästyi, mutta seuraus oli kahden vuoden hyllytys Puurusen ohjauksista.
Opettajiansa Ryhänen kehuu useissa yhteyksissä. Yksi yli kaiken oli Jolanda Di Maria Petris, joka oli voittanut 1936 Parman laulukilpailun naisten sarjan, miesten sarjan voiton vei Mario Del Monaco. Petrisin opiskelutovereita olivat muun muassa Tito Gobbi ja Boris Christoff. Sotien jälkeen Petris suomalaistui, ja 1975 Ryhänen pääsi kuuntelemaan hänen Oriveden laulukurssejaan.
Petris ei oppinut täysin suomea, niinpä Ryhänen saa tilaisuuden imitoida Petrisin puhetapaa. Petris osasi neuvoa Ryhästä tämän laulutaidoissa ratkaisevalla tavalla. Tuohon liittyy kirjan vakava, laulutaidollinen sisältö. Kyse on tekniikan hiomisesta, jolla ääni saadaan todelliseen hyötykäyttöön.
”Jolandan opetusta seuratessani tajusin, mitä tarkoittaa passaggio eli silta, jota pitkin siirrytään rekisteristä toiseen niin, että rekisterierot eivät kuulu. Matala, keskirekisteri ja korkea rekisteri soivat tasaisen kauniisti niin, että vibrato ei muutu… Oopperalaulajan pitää hallita vähintään kaksi ja puoli oktaavia tasaisesti soivaa äänialaa. Se on mahdollista vain, jos hallitsee passaggion.”
Kuriton loppukevennys
Ryhäsen kirja sisältää myös tiukkaa ammattitietoa. Kertojalle tyypillistä on, että hän kykenee lisäämään sopivassa määrin epäasiallista tekstiä haudanvakavan tärkeilyn kustannuksella. Pietarilainen ohjaaja Georgy Tovstonogov oli aluksi pelottava hahmo, tuli harjoituksiin Volgaa ajaen ja mahorkalta lemuten, mutta kertoi jutun, jonka vain oopperan ystävä voi ymmärtää:
”Espanjassa oli harvinainen tilanne, oli satanut lunta, ja hangessa luki keltaisin kirjaimin Carlos. Lumeen oli siis kustu. Filip pyysi inkvisiittoria selvittämään mysteerin. Vähän ajan kuluttua inkvisiittori palasi kuninkaan luo ja ilmoitti, että asia on selvitetty. Aine on lähtöisin Carlosista, mutta käsiala on Elisabettan.”
Raiko Häyrinen: Jaakko Ryhänen. Minun matkani. Docendo 2022.
