Nykyisin Luonnonperintösäätiön suojelujohtajana työskentelevä Anneli Jussila tutustui Pentti Linkolaan 1980-luvun lopulla ja sai seurata kuuluisan toisinajattelijan arkea ja ajatusmaailman kehittymistä noin 30 vuoden ajan. Vuosien mittaan Jussila oppi tuntemaan Linkolan persoonan monet puolet, hän oli yhtä aikaa vahva ja herkkä, konservatiivi ja radikaali, lempeä ja kiivas.
Linkolalle oikea elämä oli maaseudulla, joka koostui pienistä maatiloista, ja joissa ihmiset elivät luonnonläheisesti ja vaatimattomasti.
Kalastus oli Linkolalle tärkeä elinkeino ja hän käytti lähes aina vain soutuvenettä. Moottorien äänet olivat hänestä loukkaus luontoa kohtaan. Omien sanojensa mukaan hän oli soutanut enemmän kilometrejä kuin yksikään toinen suomalainen. Hän souti sekä ammatikseen että huvikseen.
Jussilan mukaan Linkola etsi pysyvyyttä ja harmoniaa kaikesta. Ajattelija halusi asioiden jatkuvan täsmälleen samanlaisina kuin aina ennenkin. Hän käytti samoja vaatteita, reppuja, puukkoja ja muita tarvekaluja vuosikymmenestä toiseen ja hoiti talouttaan perinteisin menetelmin, useimmiten lihasvoimin.
Jussila muistelee, että Pentissä oli niin paljon virtaa, että monesti hän uuvutti paljon nuoremmatkin työ- ja retkikumppaninsa. Hän oli fyysisesti harvinaisen vahva, eikä ollut juuri koskaan sairas.
Ajattelija
Teoksissaan Linkola ei todellakaan kaunistellut asioita, ei etsinyt mukavia ratkaisuja eikä selitellyt mitään. Linja oli suora. Hän lausui ääneen sellaista, mikä oli voinut tulla mieleen muillekin, mutta minkä useimmat pitivät omana tietonaan. Linkola ei välittänyt väärinkäsitysten mahdollisuudesta eikä kritiikistä, koska ei ollut riippuvainen mistään rahoittavasta tahosta.
Kärjekkäiden mielipiteiden takia ei ollut ihme, että Linkolan sanomiset ja joskus teotkin päätyivät joskus iltapäivälehtien otsikoihin. Jussilan mielestä ne olivat kuitenkin väärämielisiä, koska niistä lähtökohtaisesti puuttui rehellisyys. Linkola ei katsonut lööppejä sen arvoisiksi, että olisi lähettänyt vastineita.
Väkivalta
Pentti Linkola ei uskonut, että parlamentaarista tietä päästään riittävän nopeasti muutokseen ja kestävään elämäntapaan. Parlamentarismissa pienet reformistiset parannukset olivat hänestä pelkkää pintatason korjailua, kun suuriin luonnon tuhoutumisen perusmekanismeihin ei taloudellisista syistä pystytty vaikuttamaan.
1980-luvulla Linkola oli alkanut kääntyä sille kannalle, että pasifismi on kestämätöntä silloin, kun kysymyksessä on elämän säilyminen maapallolla. Hän kirjoitti kovia sanoja, mutta ei kuitenkaan tarttunut aseeseen. Yleensähän hän toteutti sen, mistä puhui.
Jussila toteaa, että 1990-luvun alussa Linkola alkoi kuitenkin suunnitella omaa ekoterroristista iskuaan. Linkola oli valmis rahoittamaan ja suunnittelemaan Inarin kunnassa sijaitsevan Paatsjoen sillan räjäytyksen.
Paatsjoen silta oli rakennettu Linkolan mielestä pelkästään siksi, että Kessin erämaasta saisi siltaa myöten kuljetettua puuta tehtaisiin painavilla rekoilla. Sillan räjäyttämisellä olisi suuri symbolinen ja myös käytännön merkitys. Myös Jussila oli mukana kokouksessa, jossa Pentti kertoi, että hänellä oli rahat, kunhan vain panosten asettajat ja räjäyttäjät löydetään. Sellaisia henkilöitä näytti olevan tiedossa. Onneksi suunnitelmaa ei toteutettu.
Muutoinkin Linkolan väkivalta-aiheet vähenivät lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta ja loppuivat myöhemmin kokonaan.
Säätiö
Keskusteluissaan Jussila ja Linkola alkoivat pohtia yhtä käyttämätöntä keinoa, jota ymmärrettäisiin laajalti – rahan puhetta. Tarvittaisiin suoraa toimintaa rahan avulla, toimintaa, joka perustuisi lakiin, jotta kansalaiset laajasti voisivat tukea sitä. Jussila oli saanut tietoa ulkomaisista yhteisöistä, jotka ostivat maata suojelutarkoituksiin.
Varmuutta ja pysyvyyttä arvostavalle ihmiselle säätiö osoittautui parhaaksi vaihtoehdoksi. Lopulta Pentti Linkola perusti vuonna 1995 Anneli Jussilan ja Otso Ovaskaisen kanssa Luonnonsuojelualuesäätiön, myöhemmin nimi muuttui Luonnonperintösäätiöksi. Pentti käytti sen perustamiseen valtaosan säästöistään.
Aluksi mitään ei tapahtunut, sillä sopivaa aluetta suojeluun ei löytynyt. Esteenä oli myös kokemuksen ja verkostojen puute. Rahaa sinänsä olisi ollut, pelkästään Linkolan 60-vuotisjuhlien keräys oli tuonut varoja säätiön kassaan. Oma vaikeutensa oli liikkuminen, ilman henkilöautoa maastokatselmuksiin oli mentävä monimutkaisin järjestelyin käyttäen julkisia liikennevälineitä ja polkupyöriä. Lopulta kuitenkin tärppäsi ja säätiön ensimmäinen suojelualue löytyi Etelä-Karjalasta.
Sittemmin säätiön omistamien maiden määrä on noussut tuntuvasti. Säätiönsä kautta Linkola myös löysi instituutioiden merkityksen. Tämä oli suuri muutos mieheltä, joka 1970-luvun lopulla oli julistanut: Ekologinen vallankumous voi olla ainoastaan totaalinen yhteiskunnallinen vallankumous, jossa ainoatakaan nyt tuntemaamme instituutiota ei jää jäljelle.
Jussila, Anneli: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa. 221 sivua. Minerva Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
