Filosofian tohtori Sara Norja käsittelee teoksessaan alkemian historiaa. Läntiseen Eurooppaan alkemia saapui arabialaisena tieteenalana vuonna 1144.
Keskiajalla tunnettiin vain seitsemän metallia, kulta, hopea, kupari, rauta, tina, lyijy ja elohopea. Monille ainoa mielikuva alkemiasta on, että sen päätavoitteena oli tehdä viisasten kivi, jolla lyijy muutettiin kullaksi. Viisasten kivi on kiistämättä näkyvin osa alkemian kulttuuriperintöä.
Länsimaiset alkemistit olivat kiinnostuneita metallien transmutaatiosta eli muutoksesta Alkemian monista ulottuvuuksista transmutatiivinen alkemia oli viisasten kiven etsintää ja vähäisempien metallien muuttamista kullaksi. Viisasten kivi liittyy tähän olennaisesti, sillä se on juuri se tekijä, jonka kautta muutos onnistui. Valkoinen kivi muutti metallit hopeaksi, punainen taas kullaksi.
Keskiajalla uskonto läpäisi koko yhteiskunnan, mutta alkemistien onneksi kirkko suhtautui positiivisesti alkemiaan, sen ei katsottu olevan ristiriidassa uskonnon kanssa. Mahdolliset teologiset ongelmat voitiin ratkaista ajattelemalla, ettei transmutaatio voisi onnistua ilman Jumalan apua.
Monissa maalauksissa tummaan kaapuun pukeutunut pitkäpartainen alkemisti puhkuu palkeisiin elohopeanhuuruisessa laboratoriossa hehkuvan uunin edessä ja vieressä on kirjakasa ja erimuotoisia astioita. Norjan mukaan tämä stereotypia pitää valtaosin paikkansakin.
Alkemiassa tuli oli tärkein työkalu, prosessi vaati tulta lähes joka vaiheessa. Suljettu astia laitettiin uuniin, ja uunin lämpötilaa pyrittiin kontrolloimaan, mikä ei keskiajalla ollut kovin helppoa, koska lämpömittareita ei ollut. Monet alkemistiset vaiheet vaativat jopa neljänkymmenen päivän kuumennusta
Alkemisteilla oli usein vaikeuksia löytää resursseja
Alkemia ei kuulunut keskiaikaisten yliopistojen opetusohjelmaan, eivätkä alkemistit muodostaneet muiden ammattiryhmien tavoin kiltoja. Alkemisteilla oli usein vaikeuksia löytää resursseja, sillä he tarvitsivat uuneja ja tislausvälineitä. Suurin este oli monesti kullan hankkiminen, sillä teorioiden mukaan viisasten kiven alkuainesosan tuli sisältää hieman kultaa. Alkemia oli siis väliinputoaja sekä tieteenalana että käytännön työnä.
Ongelmista huolimatta alkemia oli tiiviisti läsnä keskiajan yhteiskunnassa, koska mahdollisuus saada jalometalleja kiinnosti kovasti valtaapitäviä.
Alkemistit tarjosivat mielellään taitojaan kuninkaiden ja ruhtinaiden käyttöön, mutta sopimusta ei saatu noin vain, taidot piti ensin todistaa. Työnhaussa ollut alkemisti järjesti kokeen, mistä aikaansaatu vähäinen kulta tai hopea lähetettiin testeihin. Todellisuudessa kyse oli jo olemassa olevan kullan erottamisesta, mutta aikalaiset eivät vielä sitä tienneet.
Hyvä esimerkki on 1600-luvulla vaikuttanut alkemisti Johann Joachim Becher, joka kehui saaneensa hopeakolikoista kultaa pelkän tulen avulla. Todellisuudessa Becher onnistui vain erottelemaan kolikoissa jo olleet kultahippuset hopeasta.
Onnistuneen testin jälkeen neuvoteltiin työsopimus, missä mesenaatti lupautui hankkimaan työtilat, laboratoriovälineet ja raaka-aineet. Vuodelta 1573 on säilynyt sopimus, missä alkemistille annettiin kolme kiloa lyijyä, kaksi isoa rubiinia, jonkin verran kultaa, kolme ja puoli kiloa elohopeaa, etikkaa, suolaa ja hevosenlantaa.
Viisaimmat alkemistit vaativat työsopimukseen pykälän mahdollisen epäonnistumisen varalta. Ainakin Claudius Syrrus Romanus -niminen alkemisti sai 1570-luvulla sopimukseensa maininnan, että viime kädessä onnistuminen oli kiinni Jumalasta.
Huijareilla saattoi olla karmea kohtalo
Alkemia houkutteli erilaisia epärehellisiä yrittäjiä, jotka tekivät erilaisia temppuja saadakseen rahoitusta hankkeilleen.
Yksi tapa oli laittaa onttoon sekoitussauvaan pieni määrä kultaa, joka valui astiaan vahatulpan sulaessa. Siten astiassa oli varmuudella jalometallia ja alkemisti saattoi vakuuttaa, että lisävaroja saatuaan kultaa tulisi paljon enemmän. Vuonna 1597 alkemisti Heinrich Khunrath julkaisi teoksen, jossa hän varoitti alkemistisista huijareista. Khunrath listasi yhteensä 46 erilaista konstia, joilla huijari saattoi lavastaa transmutaation.
Huijarialkemistien toiminnassa oli paljon riskejä. Kiinnijääminen merkitsi usein hengenlähtöä tai pitkää vankeutta.
Vuonna 1574 nykyisen Saksan alueella pidettiin oikeudenkäynti, jossa eräs herttua nosti kanteen palveluksessaan olleita kolmea alkemistia vastaan. He olivat syyllistyneet muihinkin rikoksiin, mutta samalla lupaukset kullasta olivat jääneet.
Kaikki kolme todettiin syyllisiksi ja rangaistukset olivat tuonkin ajan mittapuun mukaan järkyttävät. Kahden alkemistin iho riivittiin irti kuumilla pihdeillä, jonka jälkeen heidät paloiteltiin elävältä. Myös kolmannen huijarin iho revittiin irti, jonka jälkeen hänet poltettiin elävältä.
Samoin Saksan alueella jäi 1600-luvun alussa kiinni huijari, jonka työnantaja, Stuttgartin herttua oli ostanut valtavasti rautaa alkemiaa varten. Tulosten osoittauduttua olemattomiksi, kekseliäs herttua rakennutti lopusta raudasta hirsipuun, johon epäonninen alkemisti joutui.
Sara Norja: Alkemian historia. 353 sivua. SKS Kirjat.
