Aineellisilta alkuasetelmiltaan Juuso Häikiöstä (1917-2003) ei olisi osannut ennustaa, miten vaikutusvaltainen tekijä hänestä oli tuleva. Kotitalo joutui vasaran alle, ylioppilastodistuksessa ei ollut hurraamista ja kadettikouluunkin hänen onnistui pääsemään varattomana ilmaiseksi. Siitä ura alkoi moneen suuntaan löytyä, neljän vuoden hengenvaarassa rintamalla elo kasvatti. Niin koulu kuin asepalveluskin loivat elinikäisiä merkittäviä henkilösuhteita, ratkaisevan tärkeätä pääomaa.
Poikansa, professori Martti Häikiö on laajalle isänsä elämänkerran kokoamiselle saanut harvinaiset edut. Juuso Häikiö osasi kirjoittaa, hänestä kirjoitettiin paljon ja ehti sanella pojalleenkin materiaalia myöhempää käyttöä ajatellen. Harvoin elämäkerran kirjoittajalla on yhtä laaja ja rikas aineisto käytössään. Ammattimaiselle historian tutkijalle asetelma suorastaan velvoitti.
Totta kai pojan muistelmat isästään huokuvat rakkautta ja kunnioitusta, mutta toisaalta vankka todistuspohja liitteineen tekee teoksesta samalla valtakunnallista historiakirjoitusta. Mielenkiintoisia näkökulmia tarjoavat Juuso Häikiön suhteet puolueeseensa kokoomukseen, Kuopion seudun poliittisten jännitteiden kuvaukset ja suhteet tasavallan presidentti Urho Kekkoseen.
Ihmisten välisiin yhteistyön ja poliittisen painin kuvauksiin heijastuu Häikiön kyky olla niin samaa kuin eri mieltä. Omiensakin piirissä Häikiö uskalsi edustaa vähemmistöön jäävää ajattelua. Presidentinkin suhteen hän oli vuoroin vastahangassa, vuoroin kohteliaasti myötäilemässä. Silti omia näkemyksiään hän toi julki – ei aina opportunismia soveltaen, vaan rohkeasti ilmaisten.
Poikkeuslain vastustamisesta Urho Kekkosen myötäilijäksi
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan 13-vuotinen puheenjohtajuus ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomarina Juuso Häikiö muotoutui tiukaksi laillisuuden kannattajaksi. Hän asettui vastustamaan Urho Kekkosen valintaan tähdännyttä poikkeuslakia vastoin oman puolueensa näkemyksiä. Yhdessä ”äärioikeistolaisiksi” leimattujen kansanedustajien joukossa Häikiö ryhtyi ajanpeluuseen ylipitkillä puheilla.
Häikiö herätti huomiota esittämällä ääriesimerkin: poikkeuslailla eduskunta voisi tuomita vaikka 10 000 suomalaista teloitettaviksi ”laillisesti”. Repliikki herätti Kekkos-henkisen Suomen tiedotusvälineet suureen parkuun, jota suomettunut enemmistö piti häväistyksenä. Jopa presidentti Kekkonen lähetti Häikiölle myllykirjeen, jota ei julkaistu. Nyt se on kirjassa kuvattuna:
”Tamminiemi 12.1.1973. Herra Perustuslakivaliokunnan Puheenjohtaja, Ehdotuksenne perustuslain säätämisjärjestyksen käyttämisestä joukkokuolemantuomioiden aikaan saamiseksi, ei mielestäni ole juridisesti oikea. Eduskunta voi yksinkertaisella enemmistöllä päättää kuolemanrangaistuksesta… Kunnioittavasti Urho Kekkonen”.
Häikiö myöhemmin:
”Kekkonen ei kuitenkaan ollut pitkävihainen tästä poikkeuslakikysymyksestä. Minä luulen, että hän tajusi sen virheeksi itsekin, koska myöhemmin olisi voitu tehdä poikkeuslaki, mutta ei tehty. (Kaarlo Juho) Ståhlberg sanoi, että sellainen kansakunta, joka ei jaksa mennä äänestämään presidenttiä, ei ansaitse itsenäisyyttä. Jouduin kyllä (Harri) Holkerin kanssa vääntämään, kun minä olin kerta kaikkiaan viimeiseen äänestykseen saakka poikkeuslakia vastaan”.
Kokoomus – puolesta ja vastaan
Kokoomuksen suhteen toinen Häikiön aiheuttama hiertymä liittyi ukkopuolueen ja presidentin huonoihin väleihin. Niitä lämmittääkseen kokoomuksen nuorempi siipi pyrki lähentymään vallassa olevia puolueita ja presidenttiä.
Häikiö liittyi kokoomuslaisten nuorten kyhäämään Suomalaiseen Yhteistyöliittoon, jonka avainhahmot suorittivat huhtikuussa 1977 nöyristelykäynnin Tamminiemeen. Mukana olivat Ilkka Kanerva, Jouni Mykkänen, Anders Blom, Pekka Kivelä ja Juuso Häikiö, joille kunnian kukko ei sen jälkeen laulanut. Pilapiirtäjät saivat oivallisen aiheen.
Ehkä kokoomuksen hallituskelpoisuus ei ollut presidentistä kiinni, mutta keskustapuolue ei halunnut vallankäytön mandaatteja jakaa toiselle suurelle porvaripuolueelle. Kului kokonainen vuosikymmen, ennen kuin seuraava presidenttimme puhalsi keskustan väyrysineen oppositioon.
Juuso Häikiöstä oli siis tullut Kekkosta kunnioittava ja tämän arvostama niin, että presidentin sairastumisen voi katsoa katkaisseen Häikiön jatkon valtakunnan politiikassa vielä eteen- ja ylöspäin. Puolueessa häntä kohtaan tunnettiin arvostuksen rinnalla myös ärtymystä. Eduskunnasta hän kuitenkin putosi vasta vuoden 1983 vaaleissa, jolloin työ Itä-Suomen hovioikeudessa taas jatkui aina 70-vuotiaaksi saakka.
Olkoonkin, että moni kiinnittää huomiotaan siihen, että poika on laatinut isästään elämäkerran, teos kertoo yksityiskohtaisesti ja rehellisesti suomalaisen vaikuttajan yksityis- ja julkiselämän. Se ei luonteeltaan ole inhorealistinen tai räävitön mihin joidenkin taiteilijoiden suhteen on tehty. Mutta paljon opittavaa tässä on: valtava kuvakokoelma, dokumentit, kartat, vieläpä sukukartat, jotka monesti puuttuvat. Ja lisäksi kirjaan kaivetut anekdoottikokoelmat…
Yksi kuvaa Juuson luonnetta. Kerran hän lähetti Lauri-pojan Kansalliskauppaan Runebergin torttujen ostoon. Kävi ilmi, että kauppa oli laskuttanut neljästä kolmen sijaan. Poika ei suostunut lähtemään niin mitättömän asian kanssa, mutta siitäpä Juuso oli kimpaantunut ja lähtenyt itse vääryyttä oikomaan. Hän rähjäsi niin hyvin, että sai hyvityksen, mutta väärästä kaupasta, Anttilasta.
Martti Häikiö: Juuso Häikiön kolme elämää. Pioneeriupseerina talvi- ja jatkosodassa, hovioikeustuomarina ja kuntapoliitikkona Kuopiossa, Valtiopäivämiehenä eduskunnassa. Uutis Apaja Kustannus 2024.
