Nykyisin eläkkeellä oleva ylikomisario Jussi-Pekka Lämsä on kirjoittanut kolmiosaisen muistelmateoksen, jossa käydään lävitse hänen 40-vuotista poliisiuraansa. Sarjan ensimmäisessä osassa paneudutaan uran alkuvaiheisiin 1970-luvulla.
Rautalammilta Savosta kotoisin ollut Lämsä ajautui poliisiksi sattumalta. Päästyään armeijasta syksyllä 1975 hän oli mennyt Vantaalle asumaan veljensä luo, mikä järjestely ei pidemmän päälle ollut kestävä ratkaisu. Työpaikka löytyi VR:n palveluksesta ylläpito- ja kunnostuspuolelta eli niin sanottuna ratajätkänä.
Talvella 1976 Lämsän veli oli huomannut Helsingin Sanomista poliisikoulun ilmoituksen. Pääsyvaatimukset eivät olleet mahdottomia ja Jussi-Pekka päätti hakea paikkaa. Hän selvitti pääsykokeen ja opinnot alkoivat Tampereen kurssikeskuksessa maaliskuussa 1976.
Rikostutkintaopin opettaja ihmetteli heti ensimmäisellä tunnilla, miten häkellyttävän suuri muutos kaikissa oppilaissa tapahtui muutamassa viikossa. Pääsykokeen haastattelussa kaikki pyrkijät olivat vastanneet olevansa täysin raittiita tai juovansa vain mietoja juomia silloin tällöin. Kokelaskurssin ensimmäisellä viikolla suurimmalle osalle näkyi alkoholi maistuvan enemmänkin.
Roballa
Valmistuttuaan poliisikokelaskurssilta kesäkuussa 1976 Lämsä pääsi määräaikaiseen nuoremman konstaapelin virkaan Helsingin poliisilaitoksella, tarkemmin I alueosaston kenttätoimistoon Pieni Roobertinkatu 1-3:ssa.
Lämsän uran alkuvuosina miehistötilojen keskusteluissa havaitsi, että vain harvat olivat lähteneet poliisiksi kutsumuksen ohjaamana. Hyvin moni oli kotoisin maalta, ja lähdön taustalla oli konkreettisia syitä. Esimerkiksi kotitilaa jäi hoitamaan joku muu perheen pojista.
Lisäksi huonolla koulupohjalla tai -todistuksilla ei muualle kuin poliisikouluun edes pyritty. Opiskelurahat puuttuivat eikä lainaa haluttu ottaa, tärkeintä oli päästä nopeasti leipään kiinni. Lämsän näkemyksen mukaan työkaverit kuitenkin vaikuttivat melko tyytyväisiltä tekemiinsä valintoihin.
Työtehtäviä
Ensimmäisiä työtehtäviä olivat erikoisvartiointi eli kansanomaisesti lähetystöpassissa oleminen. Ohjeet olivat pilkuntarkat, karttaan oli merkitty punaisella tussilla askelmerkit, joita tuli noudattaa täsmällisesti. Numeroituja erikoisvartiokohteita löytyi osaston alueelta useampia: Presidentinlinna, Neuvostoliiton suurlähetystön Tehtaankadun ja Vuorimiehenkadun puoli, Puistotien lähetystöalue sekä Israelin suurlähetystö.
Sekä Neuvostoliiton että Israelin lähetystöissä seurattiin passipoliisien liikkeitä hyvin tarkkaan ja poikkeamista ilmoitettiin herkästi.
Jo kokelaskurssilla Lämsä oli ymmärtänyt, että järjestyspoliisin työ kytkeytyi pitkälti alkoholiin ja sen aiheuttamiin haittavaikutuksiin. Vielä 1970-luvun puolivälissä Helsingin poliisia työllistivät päihtyneiden kiinniotot, vuosittain oli liki 70 000 juoppokeikkaa. Lämsän mukaan samaa pultsaria saatettiin parhaimpana vuorokautena laittaa putkaan kahdesti.
Juoppoja riitti ympäri vuoden, humalaisia ei tarvinnut etsiskellä, vaan heitä riitti puistoissa, keskustassa ja Kaisaniemenrannassa. Välillä poliisit järjestivät teemaiskuja, joilla poistettiin juoppoja vaikkapa Espan puistosta veronmaksajien silmien edestä. Työ oli hyvin rutiininomaista: ”Ukkoja lyötiin maijan perään kuin koivuhalkoja”. Juopuneille tarkoitettuja säilytyssuojia, kuten juoppoputkia hienommin kutsuttiin, löytyi pääkaupungista kahdeksan.
Lämsä oppi tuntemaan autopartiossa lähes kaikki päivittäin kuskattavat. Heistä suurin osa oli sotaveteraaneja, joilla elämänhallinta oli sittemmin pettänyt. Osalle kanta-asiakkaista annettiin myös lempinimet. Esimerkiksi eräällä isokokoisella miehellä oli tavattoman suuri nenä, joka oli paleltunut useasti pakkasilla. Lisäksi nautintoaineet olivat katkoneet verisuonia ja nenässä saattoi olla sienitautikin, mutta lempinimeksi tuli osuvasti Nokkamies.
Vakioasiakkaista vanhimpia edusti 1800-luvun lopulla syntynyt mies, joka ei kyennyt enää huolehtimaan itsestään senkään vertaa mitä nuoremmat. Molemmat tarpeet luiskahtelivat housuihin ja mies oli yltä päältä lian peittämä ja katku sen mukainen. Hänen kohdallaan toimittiin käytännöllisesti, vanhuksen ei tarvinnut jonottaa aulassa putkaan menemistä, vaan auto ajoi suoraan alapihalle tyhjän putkan oven eteen ja miestä pyydettiin ryömimään koppiin. Aamuisin huokaistiin helpotuksesta, kun mies oli edelleen hengissä.
Harjoituksia
Yleensä syksyisin olivat pakolliset ampumaharjoitukset, mutta Lämsä ei pitänyt pistooliammunnoista lainkaan. Hermostuneisuus näkyi jo ensimmäisessä harjoituksissa, vaikka hän tähtäsi ja veti liipaisimesta, niin ase ei lauennut. Varmistin oli päällä.
Kaikeksi onneksi vieressä oli yhtä surkea ampuja ja tulokset eivät mairitelleet. Ammuntojen valvoja totesi karjuen:
”Saatana minkälaisia tunareita tänne ohjataan. Jumalauta, ei jakseta nostaa piippua edes niin ylös, että menisi penkkaan. Tauluunhan nuo teidän kahden kuulat osaavat vain sattumalta.”
Jussi-Pekka Lämsä: Passipoliisina Tehtaankadulla. Pussihousut I. 399 sivua. CrimeTime/Docendo.
