On syytä ymmärtää, mistä Donald Trumpin kansanliike saa voimansa. Näin jo siitäkin syystä, että Yhdysvaltain politiikka voi pahassa ja hyvässä ennustaa myös eurooppalaisen ja suomalaisen politiikan tulevia pyörteitä. Emme pääse kovin pitkälle, jos Trump-ilmiö nähdään vain pahuuden voittona hyvyydestä ja tyhmyyden voittona viisaudesta. Kokoomuksen on keskeisenä valtion- ja isänmaanhoitajapuolueena osattava toimia siinä hankalassa maailmantaloudessa ja geopolitiikassa, jota kohti Trumpin voitto viitoittaa.
Koska satun edustamaan vapaamielistä korkeakoulutettua teknokraattista eliittiä, en lähde edes väittämään, että voisin erityisen etevästi ymmärtää Trump-kansanliikkeen syvintä olemusta. Mutta yritetään.
Näen Trumpin kansanliikkeen kumpuavan kahdesta lähteestä. Sitä voi yhtäältä selittää globaalin talouden vaurastumisesta ja meritokraattisen yhteiskunnan kilvoittelussa heikommille sijoille jääneen työväenluokan protestina.
USA:n köyhät eivät voi hyvin. He kuolevat entistä nuorempina, sortuvat lääkkeisiin ja päihteisiin, ja heidän on vaikea vaurastua. Meritokraattinen yhteiskunta on parempi kuin syntyperäisiä etuoikeuksia uusintava, mutta se on myös henkisesti julma. Tietoisuus siitä, että köyhyys on oma vika, on hankalampi kantaa kuin katkeruus ja purna siitä, että yhteiskuntaan on rakennettu etuoikeuksia eliitille.
Poliittinen vasemmisto näkee “rakenteellisia” etuoikeuksia kaikkialla, mutta sekä Suomi että USA ovat jo sillä tavalla moderneja, että historialliset säätyprivilegiot on purettu ja vallitsee elinkeinovapaus. Tämä kyllä ymmärretään. Tilastojen valossa Yhdysvalloissa on kuitenkin vaikeaa nousta köyhyydestä keskiluokkaan. Kun eletään yhteiskunnassa, joka toistelee olevansa mahdollisuuksien maa, henkinen osa voi olla ankara sille, jolle ei ole käynyt hyvin.
Se talouspuolesta. Mutta Trumpia voi myös ymmärtää protestina kaikkea sellaista politiikkaa kohtaan, joka haluaa valistaa kansalaisia ja muuttaa heitä paremmiksi, vähemmän rasistisiksi, vähemmän ennakkoluuloisiksi, vähemmän homofobisiksi, vähemmän transfobisiksi, enemmän ilmastoahdistuneiksi, enemmän feministisiksi, ja niin edelleen. Tällaista vasemmistolaisen valistuneiston politiikkaa luonnehditaan joskus pilkallisesti “wokeksi”. Woken pilkkaaminen on oikeistossa muodikasta, ja pilkkakin saattaa jo mennä liiallisuuksiin, mutta kyennemme jotenkin intuitiivisesti ymmärtämään, miksi kilvoittelu kohti suurempaa tiedostavaa valistuneisuutta alkaa harmittaa.
Minustakin on ihan hyvä, että ollaan tietoisia historian vääryyksistä ja pohditaan myös vähemmän ilmeisiä loukkaavan käytöksen piirteitä (esim. onko ystävällistä vai tunkeilevaa kysyä ulkomaalaisen näköiseltä taksikuskilta, mistä hän on kotoisin?). Mutta ihminen ei myöskään kestä määräänsä enempää sitä, että tavallisena pidettyä käytöstä luonnehditaan syntiseksi. Afrikan Tähti voi olla rasistinen peli, mutta moni haluaa silti itse päättää, pelatako sitä vai ei – tai haluaa itse päättää, kutsuuko poikia pojiksi vai poikaoletetuiksi. Muistan Timo Soinin joskus tokaisseen, että suomalainen mies ei kaipaa yhtään enempää valistusta, ja ehkäpä Soinikin jotain politiikasta ymmärtää.
Politologit ovat Yhdysvalloissa havainneet, että kielipoliisius on kansalaisia kauttaaltaan harmittava ilmiö, aivan äärimmäistä vasemmistoa lukuun ottamatta. Financial Timesin loistava datakolumnisti John Burn-Murdoch on kiinnostavalla tavalla analysoinut sitä, miten USA:n demokraattipuolue on viimeisen kymmenen vuoden aikana radikalisoitunut vasemmalle kulttuurikysymyksissä samalla, kun se on menettänyt työväenluokan kannatusta.
Tällainen trumpilaisuuden motiivi, vapaus olla oma itsensä, on politikan vahvaa käyttövoimaa. Niinkin vahvaa, että sen valossa annetaan anteeksi Trumpin moukkamainen käytös – tai, mene ja tiedä, liekö Trumpin moukkamaisuus jopa osa ilmiötä. Ehkä se on joillekin äänestäjille vapauttavaakin: kun keulahahmomme on törppö ja juntti, ehkä minäkin kelpaan, vikoineni kaikkineni.
Nykypolitiikassa ei ole kysymys vain rahasta, vaan myös ylpeydestä ja itsetunnosta. Kuten filosofi Hegel kirjoitti: tarvitsemme tunnustusta omalle arvokkuudellemme. Niin paradoksaalista kuin se onkin, loukkaavasti käyttäytyvä valehtelija Trump tuo sitä sanomaa monelle.
Siinäpä kaksi trumpilaista käyttövoimaa, taloudellinen osattomuus sekä tunnustuksen puute.
Ajatellaan vaikkapa syrjäseudun miestä, ehkä yksinäistä, vailla korkeakoulutusta. Oman paikkakunnan tehdas on suljettu. Elämässä pärjäillään jotenkuten sinnitellen, autoa (maaseudulla välttämätön) ajaen ja lihaakin syöden. Tällaisia paikkakuntia on niin Satakunnassa kuin Kymenlaaksossa, niin Wisconsinissa kuin Indianassa.
Trumpin ja perussuomalaisten sanoma tälle miehelle on: “Sinä kelpaat juuri sellaisena kuin olet”. Kaupunkilaisen vapaamielisen vasemmiston viesti on: “Sinäkin kelpaat, kunhan ymmärrät, että ilmastonmuutos on sinun syytäsi, ja luovut autostasi ja mieliruoistasi. Ja koska olemme rasistinen maa, sinäkin olen varmaan toksinen rasisti.”
Kumpaa mahtaa syrjäseudun mies äänestää? Ehkäpä perussuomalaisten ja Trumpin menestys ei ole kovin arvoituksellista.
Jokainen puolue joutuu näiden trendien maailmassa miettimään omaa politiikkaansa uudelleen. Mutta kokoomuslaisella kansanliikkeellä on voimaa, jota kannattaa vaalia, ja yksi keskeinen voimamme on erilaisuuden hyväksyminen.
Kokoomus on nimensä mukaisesti monenlaisten pyrkimysten yhteinen liike, ja tästä kumpuava erilaisuuden hyväksyminen on ollut meikäläisen kaltaiselle puolueen vaihtajalle vapauttavaa. Tänne mahtuu niin konservatiiveja kuin liberaaleja, ja kun meitä on moneksi, emme suistu sellaiseen wokeilevaan oikeaoppisuuteen, josta USA:n demokraattipuoluetta nyt vaaleissa rangaistaan.
Iloitkaamme mielipide-eroista, sisäisistäkin, kun kuitenkin kykenemme yhdessä toimimaan. Ollaan ihmisiksi, nähdään jokaisella sekä vapaus ja vastuu omasta elämästä, pidetään huoli markkinataloudesta ja julkistaloudesta, rahoitetaan julkispalvelut, puolustetaan Suomea. Olemme sivistysliike, mutta ymmärrämme, että jokaisen on itse käytävä oma oppimisen polkunsa.
Kolumni on julkaistu ensin Nykypäivä-lehdessä 4/2024.
