Tampereen yliopiston professori Hiski Haukkala on todistanut kykenevänsä muuhunkin kuin opilliseen teoretisointiin. Kansainvälinen politiikka on kuitenkin myös teoriaa, jossa suuret muutokset äkkiä muotoilevat kylmää käytäntöä.
Viime syksynä ilmestynyt Suuren pelin paluu ei tiennyt vielä, että Donald Trumpin valta-asema kukistuu. Siksipä Haukkalan kirjaa on jälkiviisaana hyvä lukea kuin shakin oppikirjaa, joka ei tunnista peliin myöhemmin tullutta uutta kuviota.
Peliteoria on siis muokattava lukijan päässä uusiksi. USA:n presidentinvaihdos tapahtui kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta kaikki muu on kuin ennallaan. Pandemia raivoaa edelleen ja koettelee maailman ja sen kansojen toimintakykyä, mahtivaltiot ovat lisänneet toisiinsa kohdistuvaa uhoa vailla vilpitöntä halua sovinnollisuuteen.
Suomi luimistelee Haukkalan tilanneanalyysissa ihmetellen. Häntä kritisoineet ovat suurella viisaudella marisseet, ettei hän tarjoa suurta, ratkaisevaa viisasta neuvoa. Ehkä viisasta kuitenkin on, ettei päädy saarnassaan jakamaan tuomioita, jotka aina suututtavat joitakin samalla, kun ne vastapuolta miellyttävät.
Ilolla kirjasta lukee vanhan ärjyn, J. K. Paasikiven viisauden. Haukkala toteaa, että ennakointi on aina vaikuttavampaa ja edullisempaa, kuin valloilleen ryöpsähtäneen tilanteen jälkikorjaaminen. Tuon olisi nykyhallituksemme tullut aistia oikeaksi lähtökohdaksi jo ennen kuin pandemia meitä heilautteli eritavoin ja toistuvasti. Vihollisemme on yllätys, johon emme ole viitsineet paneutua.
Paasikivi antoi vuotta ennen kuolemaansa, 1955, Dagens Nyheterille haastattelun paljastaen yhden suurista periaatteellisista viisauksistaan:
”Minulla on ollut ikävä taipumus ajatella aina eteenpäin, yrittää tähyillä tulevaisuuteen saadakseni, mikäli mahdollista vilaukselta nähdä, mitä sillä saattaa olla Suomen varalle”.
Silti Haukkala toteaa, että Paasikivi sai elämässään usein myös pettyä mahdollisuuksiinsa vaikuttaa tapahtumiin tai edes Suomen toimintalinjaan.
Etupiiriin kuulutaan…
Suomen kohtalo on sijaita, kuten maantiede sanelee. Josif Stalin sen totesi rauhanneuvotteluissa kylmästi, vaan hyvin meidän kävi. Voittaja kunnioitti piskuista hankalaa naapuriaan, ja kaiketi nyky-Venäjä kunnioittaa yhä. Valtionpäämiehemme ovat osanneet valita sanansa hyvin, eivätkä ole lähteneet siihen samaan, kuin mihin jopa Donald Trumpin seuraaja sortui jo toimikautensa alkuviikkoina. Vastapuolen saatanalisoinnista ei ole kansainvälisessä politiikassa hyötyä.
Haukkala kuvailee keskusteluaan amerikkalaisprofessori John Mearsheimerin kanssa. Tämä on realismissaan räyhähenki, joka pasauttaa ilkeän mielipiteen kaunistelematta: hän luokittelee Suomen kuuluvaksi Venäjän etupiiriin. Suomi koetaan taas puskuriksi. Itseasiassa meille asiassa ei ole mitään uutta. Tuon kylmän totuuden mukaan toimivat jo Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. Silti Haukkala muistuttaa, että kommunismi kuoli vain Venäjällä – vaiko sittenkään edes siellä?
Vladimir Putinin suuri onni oli hypätä johtoon hetkellä, jolloin maailman talous ja öljyn hinta lähtivät nousulaukkaan. Kun tultiin taantumaan, alkoivat länsimaiset ennustajat uskoa Putinin ja Venäjän romahdukseen. Vuosikausia muun muassa Kauppalehti jaksoi kertoa uutisena, että Venäjän rahat on syöty, ja Putinin valtakausi lopuillaan. Uutinen on toistaiseksi osoittautunut huonoksi ennusteeksi tai pelkäksi hartaaksi toiveeksi.
Valtiollinen vainoharhan virasto
Hiski Haukkala saarnaa maailmanmenon seuraamisen tärkeydestä, mikä merkitsee kylläkin jatkuvaa myöhässä oloa. Hän kirjoittaa ajatusharhoista:
”Ensimmäinen niistä on, että meillä on aina tosiasiallinen kyky hahmottaa eteen tulevat tilanteet kyllin nopeasti ja riittävän oikein. Toinen taas olettaa, että meillä on kaikissa olosuhteissa riittävä kyky ja mahdollisuudet vastata tilanteisiin riittävällä tavalla. Näistä seuraa lisäharha, jonka mukaan meillä on siis varaa antaa maailman pyöriä ja asioiden tapahtua… Riskien kasvaessa niiden toteutumisen odottaminen ei ole enää voittava strategia.”
Aivan kuin Haukkala olisi joskus pelannut shakkia ja sisäistänyt sen harrastamisessa vaadittavat haasteet: miettiä vastustajan – tässä tapauksessa kohtalon – eteen tuoma vaihtoehtoisten tapahtumien kirjo. Miten toimia, jos tapahtuu jotakin. Elinkeinoelämässä tämä ”devil’s advocate” –ajattelutapa luo mahdollisuuksia selvitä vastoinkäymisistä. Jos kyse on pessimististä, hän ei juuri pety, mutta kykenee toimimaan vailla paniikkia.
Pandemian suhteen Suomi olisi selvinnyt vieläkin paremmin kuin mihin ällistyksellä kerta toisensa jälkeen yllätetty hallituksemme pystyi. Yritysten johtotehtäviä tuntevat ovat ihmetelleet, miksi ministerimme eivät ole harrastaneet armeijan tapaan teoriapelejä: jos näin tapahtuu, mitä meidän tulee tehdä. Ehkä yhteinen pohdinta olisi vähentänyt pandemian torjunnan epäloogista käskytystoimintaa.
Kansainvälisen turvallisuuspolitiikan suhteen on syytä palata Suomenlinnan Kuninkaanportin pielessä olevaan kivitauluun ja siinä olevaan linnoituksen rakennuttajan, sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin neuvoon: ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun”.
Kysymys Natoon liittymisestä, Ruotsin kumppanuuden luotettavuudesta ja oman turvallisuutemme takeista leijuvat puheiden tasolla. Kun oma asemamme koetaan uhanalaiseksi, voi olla myöhäistä, ja meille lupauksia antaneet saattavat pettää. Siksipä Haukkala ehdottaakin meitä perustamaan laitoksen nimeltä ”Valtiollisen vainoharhan virasto”.
Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu. Suomen tulevaisuus yhä vaarallisemmassa maailmassa. Otava 2020.
