Vuonna 1967 eurooppalaisen opiskelijaradikalismin keskeinen johtohahmo Rudi Dutschke muotoili vasemmiston uuden strategian: Pitkä marssi instituutioiden läpi (Der lange Marsch durch die Institutionen). Taustalla oli marxilaisten syvä pettymys ihmisiin. Kansa ei ollut missään omaksunut ideologiaa, joka sen olisi pitänyt omaksua. Vallankumouksen edellytyksiä ei ollut olemassa, vaikka tiedostava etujoukko yritti kaikkensa. Dutschken yhteistyökumppani filosofi Herbert Marcuse suri erityisesti sitä, että vasemmistolla ei ollut mediaa eikä se pystynyt vaikuttamaan informaatiovirtoihin.
Dutschke pani ideansa toimeen myös omassa elämässään. Katuaktivismi jäi vähemmälle, hän väitteli tohtoriksi ja ryhtyi yliopistotutkijaksi. 1970-luvun lopussa Dutschke oli perustamassa Saksaan uutta puoluetta, vihreitä (Die Grünen).
1970-luvulta alkaen Dutschken ja Marcusen toive on hiljakseen toteutunut. Yhä useampi instituutio länsimaissa on pikkuhiljaa vasemmistolaistunut, ilman että mitään vallankumousta on tarvittu. Tämä on edellyttänyt vasemmistolaisuuden brändäämistä uudelleen käyttäen mitä erilaisimpia kiertoilmaisuja. ”Vihreys” on näistä vain yksi. ”Vastuullinen”, ”inhimillinen”, ”demokraattinen”, ”yhteiskunnallinen”, ”edistyksellinen”, ”feministinen”, ”kriittinen”, ”antirasistinen”, ”liberaali” ja niin edelleen. Malliesimerkkejä siitä, mitä George Orwell tarkoitti asioiden todellisen luonteen piilottavalla uuskielellä.
Todettakoon, että olin itsekin osa tätä prosessia lyhyen aikaa, kunnes havahduin siihen, mitä tapahtuu todella.
Nuoruuteni yliopistot
Suomukset ovat tippuneet silmistäni useaan kertaan. Ensimmäisen kerran jo vuosituhannen vaihteessa, kun kirjoitin väitöskirjaani Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja opiskelin lisäksi filosofiaa sekä humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aineita. Tajusin yhtäkkiä, että iso osa opettajakunnasta oli Rudi Dutschken aatetovereita, entisiä äärivasemmistolaisia, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat tavoitelleet Suomen muuttamisesta sosialistiseksi yksipuoluemaaksi.
Yliopisto olikin ensimmäinen instituutio, jonka pitkä marssi saavutti. Tai, tarkemmin sanottuna, tietyt osat yliopistomaailmasta. Luonnontieteet, tekniikan ja kaupan alat, lääketiede, sotatieteet ja taloustieteet ovat pystyneet vastustamaan politisoitumista, koska niiden menetelmät ovat kehittyneempiä kuin useimmissa yhteiskuntatieteissä, oikeustieteessä sekä humanistisessa tutkimuksessa ja kasvatustieteissä. Ja tietysti rohkeita toisinajattelijoita löytyy myös humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden joukosta, niitä, jotka eivät sokeasti juokse oman alan sopulilauman mukana.
Toisen kerran havahduin, kun liityin vihreisiin ja menin töihin Vihreään eduskuntaryhmään. Vihreät oli alun perin perustettu irtiotoksi äärivasemmistosta. Alkuvaiheessa mukana oli paljon 1980-luvulla hiipuneen Liberaalin kansanpuolueen aktiiveja, kuten sittemmin oikeuskanslerina toiminut Paavo Nikula. Se ei kauaa kestänyt. Entinen taistolainen Satu Hassi rynni pian puheenjohtajaksi ohi sinivihreän Tuija Braxin. Sen jälkeen puolue onkin käytännössä ollut osa vasemmistoa. Eniten vihreiden sisäpiirissä hämmästyin siitä, kuinka paljon vihreissä vaikuttaa taistolaisten ja muiden 1970-luvun äärivasemmistolaisten lapsia, jotka jatkavat vanhempiensa viitoittamalla tiellä. Samalla näin ja koin toimittajien enemmistön vahvan sympatian vihreitä kohtaan, joka jatkuu yhä.
Kolmannen havahtumisen koin, kun ryhdyin kirjailijaksi ja toimin monissa kulttuurialan luottamustoimissa Suomessa ja maailmalla. Vaikka sosialismi osoittautui 1900-luvulla yhdeksi ihmiskunnan hirvittävimmistä virheistä, kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden korviin tämä ei ole kantautunut. Esimerkiksi Suomessakin suosittu nuori brittikirjailija Sally Rooney on julistanut olevansa marxilainen.
Tilanne on vain pahentunut woke-ideologian levitessä kulttuurimaailman instituutioihin. Taiteen arvottaminen, tukeminen ja palkitseminen on lyhyessä ajassa muuttunut taiteilijan identiteettiin perustuvaksi. Sukupuoli, seksuaalisuus, etnisyys ja vammaisuus ovat mittareita, joilla kulttuuria arvioidaan. Vanhavasemmistolainen perusvire on toki mukana myös: Iso osa taiteen julkisesta tuesta on käytännössä ylimääräistä puoluetukea vihreille ja vasemmistoliitolle.
Aivan viime vuosina politisoituminen on vain kiihtynyt. Termi uustaistolainen ei ole millään lailla liioitteleva monien nykykirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden kohdalla. Samaan aikaan takavuosien äärivasemmistolaisen kulttuuriväen tekemiset peitellään korulauseisiin. Taistolaisten riveissä itsekin marssinut Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kirsikka Moring esimerkiksi on kirjoittanut räikeästi totuutta kaunistelevia muistokirjoituksia taistolaistovereistaan, esimerkiksi Kaisa Korhosesta ja Kaj Chydeniuksesta. Siis ihmisistä, jotka toimivat totalitaristisen ideologian puolesta suuren osan elämäänsä ja toivoivat parlamentaarisen demokratian alasajoa Suomessa ja koko maailmassa.
Akateemisesta piilovallankäytöstä
Takaisin yliopistomaailmaan. Mainittakoon kolme tuntemaani juristitutkijaa vuosiltani yliopistossa. Kaarlo Tuori, Martin Scheinin ja Martti Koskenniemi. Tuori oli aikaan perustamassa taistolaisjärjestö Tutkijaliittoa, joka oli keskeinen toimija marxilaisuuden levittämisessä yliopistoihin. Suomen Kommunistisen puolueen johtava rooli oli kirjattu Tutkijaliiton sääntöihin. Tuori oli järjestön ensimmäinen varapuheenjohtaja, puheenjohtaja oli sittemmin kommunistien kansanedustajana toiminut sosiologi Seppo Toiviainen. Lauri Hokkanen on selvittänyt Tutkijaliiton historiaa teoksessaan Kommunismin teloitettu unelma (2024). Hän tiivistää järjestön luonteen näin: ”Perustavan kokouksen asiakirjat määrittivät Tutkijaliiton ideologisesti osaksi Moskovasta johdettua kansainvälistä kommunistista liikettä.”
Martin Scheinin oli vuosikausia puhdasverinen puoluemies, SKP:n keskuskomitean ja Akateemisen sosialistiseuran jäsen sekä Demokraattisten Lakimiesten eli Demlan puheenjohtaja. Hän työskenteli myös SKDL:n eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä. Sittemmin Scheinin on liittynyt vihreisiin.
Koskenniemen polku on hivenen erilainen, entinen kokoomusnuori ja diplomaatti sai vasemmistoherätyksen jatko-opiskellessaan Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Yhdysvalloissa syntyi jo vuosikymmeniä sitten vasemmistolainen oikeustieteen koulukunta Critical Legal Studies. CLS-aktivistitutkija Kimberlé Crenshaw esimerkiksi keksi surullisen kuuluisan ja politisoituneen termin intersektionaalinen feminismi. Koskenniemi toi uusmarxilaisen CLS:n Suomeen ja onkin kouluttanut sen oppien mukaisesti ison joukon kansainvälisen oikeuden tutkijoita ja ihmisoikeusaktivisteja. Tämä kannattaa muistaa joka kerta kun näitä haastatellaan julkisuudessa.
Itsekin toimin aikani vapaaehtoisena esimerkiksi Amnestyssa. Siitäkin havahduin. Tajusin, että kovin usein ihmisoikeusjärjestöjen toiminnan todellinen perusta on ihmisoikeuksien sijaan punavihreä puoluepolitiikka. Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson esimerkiksi on ollut vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana, toki ”sitoutumattomana”.
Kriminologian professori Jukka Savolainen on äskettäin muistuttanut Amnestyn ja muiden aktivistijärjestöjen julkaisemien näennäistutkimusten valheellisuudesta.
Suomen erikoislaatuinen perusoikeusjärjestelmä on mahdollistanut vasemmistolaisille oikeustieteilijöillä poikkeuksellisen valta-aseman.
Perustuslakivaliokunnan toiminta perustuu ajatukseen, jonka mukaan poliitikot muuttuvat oikeustieteen asiantuntijoiksi kävellessään sisään valiokunnan ovesta, vaikka useat heistä eivät ole edes juristeja. Tämä on siirtänyt hätkähdyttävän määrän valtaa valiokunnan asiantuntijoille, kuten Tuorille, Scheininille, Koskenniemelle ja heidän aatetovereilleen. Varsinkin takavuosina heitä kuunneltiin tarkkaan ja myös toteltiin. Usein heillä oli milteipä veto-oikeus siihen, mitä lakeja eduskunta sai säätää. Vasemmistolaista ideologiaa hivutettiin hiljakseen lainsäädäntöön ja perus- ja ihmisoikeusjuridiikan oppeihin.
Tämä parlamentaarisen demokratian ja oikeusvaltion perusperiaatteiden vastainen oligarkkinen asetelma on vihdoin alkanut säröillä. Rajaturvallisuuslaki säädettiin vuonna 2024 vihervasemmistolaisten puolueiden, juristitutkijoiden ja toimittajien raivoisasta vastarinnasta huolimatta. Samalla tuli kristallinkirkkaasti esiin, että Helsingin Sanomat on punavihreiden puolueiden de facto äänenkannattaja, vaikka väittää olevansa sitoutumaton. Olen vilpittömästi hämmästynyt siitä, että yhä jotkut muutkin kuin punavihreässä uskossa olevat tilaavat Helsingin Sanomia. Uutiset saa muualtakin ja sieltä ne kannattaa myös etsiä.
Ympyrä sulkeutuu. 1970-luvulla ja vielä 1980-luvullakin tuorit ja scheininit tovereineen toimivat Neuvostoliiton etujen ajajina Suomessa. Viisikymmentä vuotta myöhemmin he melkein onnistuvat kaataman lain, jolla Suomea suojataan Venäjän painostamisyrityksiltä.
Kirjailija William Faulknerin sanoin: “Menneisyys ei ole milloinkaan kuollut. Se ei edes ole menneisyyttä.”
Maanpuolustuskorkeakoulun professori Marko Palokangas on pohtinut Venäjän mahdollista sekaantumista informaatiovaikuttamisen keinoin rajaturvallisuuslaista käytyyn keskusteluun.
Toki yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla vasemmistolaistuminen on ollut oikeustieteeseen verrattuna vielä räikeämpää. Mitä mieltä meidän pitäisi olla esimerkiksi kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäestä?
Vain muutama viikko ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsenenäkin toiminut Patomäki arvioi näin: ”Se, että vuoden 2022 aikana tapahtuisi jotain niin suurisuuntaista, että Venäjä lähtisi laajentamaan sotaa Ukrainassa käyttäen avoimesti omia asevoimiaan, pitäisin sen todennäköisyyttä viiden ja kymmenen prosentin välillä.”
Suomalaiset veronmaksajat ovat vuosikymmenten ajan maksaneet yliopistojen lukuisten patomäkien palkat, miljoonia ja taas miljoonia. Vastineeksi olemme saaneet poliittista aktivismia, usein silkkaa disinformaatiota.
Tämä pätee korostetusti Lähi-itä-kommentaattoreiksi Ylen ohjelmiin ja Helsingin Sanomiin valittuihin asiantuntijoihin. Edesmennyt professori Jaakko Hämeen-Anttila oli vasemmistoliiton julkikannattaja ja keskiaikaisen arabialaisen runouden tutkija, josta journalistit leipoivat modernin islamin yleisasiantuntijan. Hän vähätteli uupumatta vuosikymmenten ajan islamistisen ideologian ja sen innoittaman terrorismin vaarallisuutta, kuten punavihreät poliitikotkin. Yksi Hämeen-Anttilan seuraajista median suosikkina on esimerkiksi Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Susanne Dahlgren. Hän on taistolaisen Sosialistisen Opiskelijaliiton SOL:n entinen puheenjohtaja. Tätä ideologiaa huokuu yhä tänäkin päivänä suuri osa instituutissa ja Suomessa muutenkin harjoitetusta Lähi-idän tutkimuksesta, kaikkien näiden timostewartien, hannujuusoloiden ja kumppanien tekemiset.
Heidän perussanomansa on pysynyt samana 1970-luvulta alkaen, kun Neuvostoliitto tuki palestiinalaisia ja sen myötä länsimaiden vasemmistokin lähti lietsomaan synkkää vihaa Lähi-idän ainoaa demokraattista oikeusvaltiota Israelia kohtaan. Asioista kannattaisi puhua niiden oikeilla nimillä. Useimpien Lähi-itä -tutkijoiden oikea titteli on punavihreä Palestiina-aktivisti. Itse havahduin tähän milteipä vahingossa. Päädyin asumaan vuodeksi Jerusalemiin ja perehdyin sen myötä intensiivisesti Lähi-idän nykytilanteeseen ja historiaan. Ilman tätä kokemusta luottaisin luultavasti yhä aktivistitutkijoiden, Helsingin Sanomien ja Ylen välittämään vinoutuneeseen kokonaiskuvaan Lähi-idästä ja erityisesti Israelista. On syytä kysyä, mistä kaikista muista asiakokonaisuuksista pelkästään näitä medioita seuraamalla saa poliittisesti valikoitua tietoa.
Miksi journalismi on vinossa?
Yksi pitkän marssin varhaisimmista etapeista Suomessa oli Tampereen yliopisto. Ville Pernaa kuvaa teoksessaan Pimeä vuosikymmen, kuinka sen tiedotusopin laitos muodostui vasemmistolaisuuden keskukseksi. Se alkoi erikoisesta tapahtumasarjasta, jolla Kaarle Nordenstreng nimitettiin professoriksi pätevämmät hakijat ohittaen. Hänellä ei ollut journalismin tutkimuksesta edes väitöskirjaa. Hän oli väitellyt tohtoriksi psykologiasta. Taistolaisopiskelijoiden painostus vaikutti valintaprosessiin. Vuonna 1971 vastanimetty 31-vuotias professori ryhtyi toimiin ja tulevien toimittajien tutkintovaatimuksiin ilmestyi V. I. Leninin teos Ideologinen työ ja F. V. Konstantinovin Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet. Nordenstreng koulutti suomalaisia toimittajia lähes neljäkymmentä vuotta. Luet, kuuntelet ja katselet heidän ja heidän valitsemiensa asiantuntijoiden näkemyksiä maailmasta joka päivä. Myös Helsingin yliopistossa viestinnän opiskelijat tenttivät 1970-luvulla Leninin Ideologisen työn. Tämän lisäksi tulevat journalistit laitettiin lukemaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtoon kuuluneen Otto Ville Kuusisen kirjoituksia ”lehdistön vapaudesta ja vastuusta”.
Nykyään uusia toimittajia kouluttaa Helsingin yliopistossa esimerkiksi viestinnän professori Anu Kantola. Hän on entinen vihreä puolueaktiivi. Helsingin Sanomat antaa Kantolalle uupumatta palstatilaa kehystäen entisen puoluepukarin ja aktivistitutkijan puolueettomaksi asiantuntijaksi.
Muutaman vuoden takainen kyselytutkimus Tampereen yliopistosta kertoo, että melkein puolet journalismin opiskelijoista kannatti vihreitä, kolmasosa vasemmistoliitoa.
Syksyllä 2024 Yleisradion rahoituksen leikkaamista vaatinut kansalaisaloite Yle kuriin nyt! keräsi ennätysvauhdilla tarvittavan kannatuksen.
Kasvava joukko suomalaisia on saanut tarpeekseen.
Punavihreä kupla puhkeaa
Entä muut yhteiskunnan instituutiot? Koulumaailmaan vasemmistolaisuuden uusin muoto woke-ideologia on nähdäkseni jonkin verran soluttautunut, mutta selvästi vähemmän kuin yliopistojen kasvatustietieteellisiin tiedekuntiin. 1970-luvulla Suomen YK-liitto yritti yhdessä Tampereen yliopiston tutkijoiden kanssa niin sanotuilla Pirkkalan monisteilla tuoda neuvostonäkemyksen oppimateriaaleihin. Ja kas! Tuore historianoppikirja Maailman kulttuurit kohtaavat (2023) jatkaa samalla linjalla. Dosentti Ari Helo on käynyt teoksen tarkkaan läpi ja löytänyt vakavia, woke-ideologiasta kumpuavia vinoumia.
Woke-koulutuksiin on syydetty resursseja myös joissakin yrityksissä, mutta lopultakin aika vähän. Elinkeinoelämä on pitänyt pintansa, kuten se pääosin piti aikaisemminkin. Suomen puolustusvoimiin Dutschken haaveksima pitkä marssi ei myöskään ole ulottunut. Hänen kotimaansa Saksa sen sijaan ajoi käytännössä armeijansa alas, mikä on osoittautunut kammottavaksi virheeksi, kuten myös ydinvoimasta luopuminen. Varsin vähän punavihreää ideologisoitumista huomaan myös oikeuslaitoksessa. Vasemmistolaisten professoreiden opetukset karisevat nopeasti, kun ihminen lähtee oikeisiin töihin ja kohtaa ilmatiiviin seminaarihuoneen ulkopuolisen todellisuuden. Puhun tässä myös omasta kokemuksestani.
Virkamieskunnassa asiat eivät ole niin hyvin. Lustraatio jäi Suomessa aikanaan tekemättä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, toisin kuin Baltiassa ja Itä-Euroopassa. Suomettumisen ja sitä seuranneen jälkisuomettumisen myötä virkakunnassa on paljon menneiden vuosikymmenten vasemmistohegemonian mukaisesti toimivia YYA-ihmisiä. Heillä on keinonsa kampittaa ja hidastaa demokraattisesti valittujen kansanedustajien ja hallituksen tavoitteiden toteuttamista. Yksi usein käytetty väline on vedota ihmisoikeuksiin tai EU-oikeuteen. Oikeasti tämä tarkoittaa vasemmistolaisten yliopistotutkijoiden tarkoitushakuisia tulkintoja Suomen kansainvälisistä ja EU-oikeudellisista velvoitteista. Poliitikot, älkää luottako heihin. Samoista kansainvälisistä velvoitteista tehdään aivan erilaisia johtopäätöksiä muissa maissa. Oikeusvaltiossa tuomioistuimet ratkaisevat mahdolliset ristiriidat Suomen lakien ja kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden kanssa, eivät yliopistotutkijat.
Muutoksen tuulet ovat puhaltamassa ja pitkä marssi on vihdoin pysähtynyt. Zeitgeist, ajanhenki, on muuttunut nopeasti. Venäjän vuonna 2022 aloittaman sodan myötä suomalaisten ja muiden eurooppalaisten on ollut pakko havahtua vuosikymmeniä kestäneestä harhaisesta toiveajattelusta, punavihreästä pasifismista ja naiivista idealismista yleensäkin. Nato-jäsenyyden myötä Suomikin on vihdoin osa Yhdysvaltojen johtamaa demokraattisten maiden rintamaa, emme enää epämääräinen Venäjän rajamaa.
Tekniset innovaatiot ovat olleet vielä suurempi muutosvoima. Internet ja erityisesti sosiaalinen media ovat murtaneet journalistien vanhan vallan. Kulttuuri-, media- ja yliopistoeliittien asema horjuu. He eivät enää pysty ohjailemaan julkista keskustelua, kuten he vielä vähän aikaa sitten pystyivät. Kiitos sosiaalisen median, äänettömät ovat saaneet äänen, ja demokratia on vahvistunut ennennäkemättömällä tavalla. Valta-aseman menetys on ottanut lujille, kuten jokainen huomaa.
Journalistit ja vasemmistolaiset yliopistotutkijat ja aktivistit yrittävät epätoivoisesti kehystää somessa käydyn kansalaiskeskustelun ”öyhöttämiseksi”, ”vihapuheeksi”, ”äärioikeistolaisuudeksi”, ”konservatiivisuudeksi” ja ”fasismiksi”. Eräs somen meeminikkari onkin loistavasti tiivistänyt yhteen lauseeseen suomalaisten journalistien sananvapauskäsityksen: ”Sananvapautta meille, sananvastuuta teille.”