Vanhempi kirjailijakollega muisteli minulle taannoin taistolaisaikoja. Kun laitavasemmistolainen joutui ahtaalle keskustelussa, alkoi inttäminen. ”Tää on ihan tieteellistä, tää on ihan tieteellistä!” Vasemmistolaisen politiikan väitettiin perustuvan tieteelliseen tietoon, teoriaan yhteiskuntamuotojen kehityshistoriasta. Sosialismi tulisi toteutumaan vääjäämättömästi kapitalismin kriisiytyessä. Seuraavassa vaiheessa siirryttäisiin kommunismiin, kunhan tuotantovoimien kehitys olisi johtanut taloudelliseen yltäkylläisyyteen sosialismissa.
Karl Marxin filosofian keskeisestä pohjavireestä kumpuaa yhä nykyäänkin viljelty ilmaisu ”Olla historian oikealla puolella”. Vihreiden versio on ollut huudahdus, jonka mukaan vihreät ”eivät ole oikealla eivätkä vasemmalla vaan edellä.” Käytännössä tämä edellä oleminen tarkoitti vuosikymmenten ajan esimerkiksi ydinvoiman ja Suomen Nato-jäsenyyden vastustamista vankassa yhteisrintamassa vasemmistoliiton kanssa.
Punavihreät puolueet vetoavat nykyäänkin politiikkansa tieteellisyyteen ja naureskelevat ylimielisesti erityisesti perussuomalaisille. ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Perussuomalaisten entisen puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon tokaisu riittää punavihreille aktivisteille yhä todisteeksi siitä, että he ovat oikeassa ja perussuomalaiset väärässä. Tiede! Tutkimus!
Vihreiden periaateohjelman mukaan: ”Poliittisen päätöksenteon tulee pohjautua arvojen lisäksi tieteelliseen tutkimukseen ja parhaaseen saatavilla olevaan asiantuntijatietoon.”
Joku tietysti voi pohtia tämän linjauksen suhdetta esimerkiksi siihen, että Vihreän liiton entinen puheenjohtaja Heidi Hautala on saanut Suomen homeopaatit ry:n Similia-palkinnon ”ennakkoluulottomasta työstä homeopatian aseman parantamiseksi Suomessa ja koko Euroopassa.” Entinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto puolestaan teki kirjallisen kysymyksen ”Sähköyliherkkyyden tunnustamisesta sosiaaliturvassa”. Tätä ns. sähköallergiaa ei lääketiede tunne, kyse on kuvitellusta luulosairaudesta.
Viime vuonna Suomessa säädettiin uusi niin sanottu translaki, joka sallii juridisen sukupuolen muuttamisen omalla ilmoituksella. Samalla sukupuolidysforian lääketieteellinen hoito erotettiin juridisen sukupuolen muuttamisesta. Edellytykseksi juridisen sukupuolen muuttamiselle säädettiin täysi-ikäisyys. Punavihreät puolueet ja sekalainen joukko järjestöjä vaativat, että myös lapset voisivat vaihtaa juridista sukupuoltaan. Mukana on paljon nais- ja lapsijärjestöjä.
Toisin kuin Suomessa, monissa maissa niin sanottuja blokkeri- eli jarrutushoitoja, hormonihoitoja ja sukupuoliominaisuuksia muokkaavaa kirurgiaa on annettu myös lapsille. Britanniassa äskettäin valmistunut laaja Cass Review -selvitys puoltaa Suomessa omaksuttua mallia, jossa alaikäisen sukupuoliahdistuksen ensisijainen hoitomuoto on psykoterapia.
Kiihkeät aktivistit ympäri maailmaa ovat lobanneet sen puolesta että transsukupuolisuusdiagnoosi ja sen myötä hormonihoitoja ja jopa kirurgiaa voitaisiin antaa myös lapsille. Tämä siitä huolimatta, että jo pitkään on kuulunut varoituksia siitä, mitä tästä voi seurata. Nuoren ihmisen ajatukset sukupuolesta ja maailmasta yleensä ovat vasta muotoutumassa.
Laajaa huomiota on herättänyt esimerkiksi Keira Bellin tapaus. Nuorelle tytölle aloitettiin kirurgiset- ja hormonihoidot, rinnat leikattiin pois, parta kasvoi ja hän vaihtoi nimekseen Quincy. Sitten hän tuli katumapäälle ja halusi olla jälleen nainen.
Eri puolilla maailmaa punavihreät puolueet ja aktivistit vähät välittävät lääketieteellisestä tiedosta mitä sukupuoleen tulee. Sen sijaan he ovat yrittäneet leimata heidän kanssaan eri mieltä olevat ”transfoobisiksi”, tai ”äärioikeistolaisen ja konservatiivisen anti-gender-ideologian edustajiksi”. Toukokuussa 2024 Skotlannin vihreä puolue erotti jäsenyydestään ne, joiden mielestä sukupuoli on biologinen tosiasia.
Nuorisopsykiatrian professori, ylilääkäri Riittakerttu Kaltiala ansaitsee kiitokset. Hän ei ole taipunut aktivistien paineen edessä, vaan on puolustanut lääketieteellistä tutkimusta. Kaikki eivät ole tieteelliseen tietoon perustuvaa näkemystä hyväksyneet.
– Aktiivisen lobbauksen ja painostuksen takia tavanomainen lääketieteellinen kriittisyys ja näytön hankkiminen ovat jääneet joissain tilanteissa välistä, toteaa Kaltiala Lääkärilehdessä
Ilmiön taustalla on humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä yliopistopiireissä viime vuosina levinnyt gender-aate, jonka tunnetuimpia edustajia on Judith Butler. Hänen mukaansa biologinen sukupuoli on käytännössä merkityksetön. Tärkeämpää on sukupuoli ”performanssina”, sosiaalisesti rakentunut ja henkilökohtaisesti koettu sukupuoli-identiteetti, jolle on annettu nimi gender. Suomeksi sanottuna kyseessä on ”Näin nämä asiat koetaan” -sukupuoli.
Maailman tunnetuimmalla evoluutiobiologilla Richard Dawkinsilla on ollut rohkeutta haastaa sukupuoleen liittyvät harhaiset teoriat, jotka leviävät yhä suomalaisessakin mediassa.
Helsingin Sanomien pysyvässä erityissuojeluksessa oleva vihreä poliitikko Rosa Meriläinen kirjoittaa:
– Innostuin 1990-luvun puolivälissä myös postgender-ajattelusta, jossa nähtiin sukupuoli jatkumona eikä binäärinä eli jakona naisiin ja miehiin. Sille oli jo silloin tieteellistä pohjaa.
Tieteellistä pohjaa? Voi hyvänen aika.
Biologinen sukupuoli on binäärinen ja perustuu sukusoluihin. Uroksilla on siittiöitä, naarailla munasoluja. Jos olisi olemassa esimerkiksi jokin ”kolmas sukupuoli” olisi olemassa myös kolmannenlaisia sukusoluja. Biologista sukupuolta ei voi muuttaa.
Toisin kuin gender-aate väittää, biologisella sukupuolella on käytännön merkitystä sekä henkilökohtaisesti että yhteiskunnallisella tasolla. Tästä on muistuttanut esimerkiksi kirjailija J. K. Rowling ja entinen Sussexin yliopiston filosofian professori, feministi ja lesbo Kathleen Stock kirjassaan Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021).
Otetaanpa esimerkki. Ollessaan syytteessä kahdesta raiskauksesta Isla Bryson (alunperin nimeltään Adam) päätti identifioitua naiseksi.
Hän pääsi aluksi suorittamaan vankeustuomiotaan skotlantilaiseen naisvankilaan. Myöhemmin paljastui, että naisvankiloihin oli päätynyt useita muitakin transnaisia eli biologisia miehiä. Iso osa heistä oli muuttanut juridisen sukupuolensa vasta oikeusprosessin aikana. On päivänselvää, että seksuaalirikoksiin syyllistyneet biologiset miehet naisvankilassa on vakava riski muille vangeille.
Suomesta on lähes tyystin puuttunut homo- ja lesbonäkökulmasta esitetty gender-ideologian kritiikki.
Stockin lisäksi tätä on pitänyt esillä muun muassa brittiläinen toimittaja, näytelmä- ja tietokirjailija Andrew Doyle. Ydin on tässä: gender-ideologian mukaan seksuaalisen kiinnostuksen pitäisi suuntautua koetun ”genderin” mukaan, ei siis perustua biologiseen sukupuoleen (sex). Doyle, Stock ja monet muut sanovat suoraan, että tämä ei pidä paikkaansa. Homomies ei tunne seksuaalista kiinnostusta biologista naista kohtaan vaikka tämä ”identifioituisi” mieheksi ja muuttaisi kehoaan kirurgialla ja hormonihoidoilla. Britanniassa onkin perustettu LGB Alliance ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tiet ovat erkaantuneet. Myös Suomessa on nykyään LHB-liitto.
Suomessa juridisen sukupuolen voi muuttaa ilman lääketieteellistä diagnoosia sukupuolidysforiasta. Tämä mahdollistaa järjestelmän väärinkäytön Isla Brysonin tyyliin. Toivokaamme ettei vastaavaa tapahdu Suomessa.
Sukupuolidysforiaan kehitetyt hoidot ovat hyvä asia, niillä autetaan ihmisiä, kuten myös mahdollisuudella muuttaa juridinen sukupuoli. Mutta tämä ei vaikuta biologiseen todellisuuteen. Biologista sukupuolta ei voi muuttaa, transnaiset eivät ole biologisia naisia, eivätkä transmiehet ole biologisia miehiä.
Mistä tieteellisen tutkimustiedon sivuuttava gender-ajattelu ilmaantui? Suomessa Judith Butlerin ja hänen aatetoveriensa sukupuoliteorioita on esitelty jo vuosikymmeniä erityisesti Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehdessä.
Mikä on Tutkijaliitto? Tuoreessa tietokirjassaan Kommunismin teloitettu unelma — Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia (2024) Lauri Hokkanen kertoo Tutkijaliiton perustamisesta vuonna 1976. Keskeinen toimija oli Tampereen yliopiston taistolainen sosiologi Seppo Toiviainen. Hän toimi myöhemmin Vasemmistoliiton edeltäjän SKDL:n kansanedustajana vuosina 1979–1986.
Tutkijaliiton perustavassa kokouksessa ilmaistiin ”varaukseton kunnioitus ja solidaarisuus neuvostotieteelle ja neuvostotutkijoille, joiden marxismi-leninismin teorian ja metodin hallintaan perustuva tutkimustyö oli avaamassa uusia mahdollisuuksia ihmiskunnalle.”
– Tahtoisin kutsua tieteen ja politiikan yhdistämistä Tutkijaliiton koko olemukseksi, linjasi ensimmäinen puheenjohtaja Toiviainen.
Käytännössä laitavasemmistolainen yhteiskuntatiede oli poliittista aktivismia, joka tavoitteli demokratian lakkauttamista ja siirtymistä sosialismiin.
Myöhemmin tiukin marxilais-leninistinen kuri Tutkijaliitossa hivenen hellitti. Toiviainen painotti silti yhä Tiede & edistys -lehden lähtökohtia ja linjasi: ”Se voi olla mikä tahansa, mutta siinä ei saa olla marxilaisuuden vastaisuutta eikä neuvostovastaisuuutta.”
Seppo Toiviaisen ja hänen lukuisten aatetoveriensa perintö suomalaisessa yliopistomaailmassa on yhä vahva, vaikka vuosikymmenten kuluessa paljon on muuttunutkin. Lenin ei ole enää muodissa, marxismi-leninismin tilalle on tullut woke-aate ja identiteettipolitiikka. Judith Butlerin oppi-isiä ja -äitejä ovat muun muassa filosofit Simone de Beauvoir, Julia Kristeva, Jacques Lacan, Luce Irigaray ja Michel Foucault. Heidän kirjoituksiaan on suomalaisissakin yliopistoissa kuluneina vuosikymmeninä luettu samalla asenteella kuin marxilaisissa opintopiireissä Karl Marxin teoksia 1970-luvulla. Kritiikki ei ole sallittua, sen tilalla on mestarien tekstien eksegeettinen lähiluku. Puhun tässä myös omasta kokemuksestani tutkijana Helsingin yliopistossa, kun opiskelin juridiikan lisäksi filosofiaa.
2010-luvulta alkaen korkeakoulujen politisoituminen on yhä vain kiihtynyt. Toiviaisen jäljillä tallaavien yliopistotutkijoiden puheenvuoroja lukiessa minulle tulee hetkittäin olo kuin olisin siirtynyt aikakoneella 1970-luvulle.
Osa yhteiskuntatieteellisistä ja humanistisista oppialoista on muuttunut käytännössä punavihreiksi puoluekouluiksi. Tämä vaarantaa koko yliopiston uskottavuuden. Toiviaisen tyylillä eduskuntaan on ponnistanut useita vasemmistoliittolaisia ja vihreitä aktivistitutkijoita kuten Veronika Honkasalo, Outi Alanko-Kahiluoto, Minja Koskela ja Maria Ohisalo. Heidän politiikkansa peruslähtökohdat tulevat suoraan 1970-luvulta: Kun ideologia ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.
