Puolustusvoimain komentajamme ovat julkaisemissaan elämäkerroissa korostaneet olleensa kovasti ”lännettämässä” Suomea – viimeksi Juhani Kaskeala, Ari Puheloinen kuin Jarmo Lindberg.
Kaskealan käyttämä ilmaisu yhteistyöstä lännen suuntaan kuvasti pitkäjänteisen harkitun kehityksen tavoitetta: kun otollinen hetki koittaisi, ei tarvitsisi kuin vain pistää töpselit seinään.
Julkisuudessa tuo ei näkynyt kovinkaan korostetusti. Puolustusvoimat ylläpiti Neuvosto-Venäjää rauhoittamaan pyrkivää ”vihollinen tulee lännestä” -hartauden harjoitusta. Mutta taustalla oli muut uhkakuvat. Kommunistisen tyrannivaltion otteet olivat kaikkea muuta kuin rauhanomaiset. Kun idän Migit hävisivät tyystin kilvan lännen taistelukoneille, Suomi oli jo valinnut tiensä.
Siinä missä poliitikot sopersivat yya-ajan liturgiaa, siinä sotilaat toimivat vielä varovaisemmin ottaen askelia silti kohti länttä. Juhani Kaskeala ei kovin selväsanaisesti kuvaile suhdettaan ylipäällikköönsä Tarja Haloseen [tasavallan presidentti 2000–2012], mutta vailla ongelmia yhteistyö ei edennyt. Silti hurskastelevaan vänkäämiseen mieltynyt presidentti joutui Kaskealassa kokemaan kärsivällisen pokerinaaman.
Halonen paljastuu rivien välissä käytökseltään riivinraudaksi, jonka uskottavuus vaikkapa jalkaväkimiinojen suhteen oli tekopyhä. Venäjällähän ei ollut minkäänlaisia aikomuksia luopua miinoista. Toisaalta Kaskeala kehuskelee [jalkaväkimiinat kieltäneen] Ottawan sopimuksen käytäntöönpanoa. Se oli oveluudella viivyttelyä ja teki mahdolliseksi korvata miinat tehokkaammilla ja kalliimmilla järjestelmillä.
Paavo Lipposen murina
Poliitikkosuhteissa kanssakäyminen koki kiristymisen, kun Kaskeala oli jo jättänyt komentajan tehtävät. Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) halusi vahvistaa ministerin asemaa sotilaskäskynjaossa. ”Hänen mukaansa puolustusministerin oli oltava se, joka esittelisi asiat presidentille”.
Häkämiehen vänkäys johti parlamentaariseen selvitystyöhön, mutta ei saavuttanut tukea. Politiikan tulo ylipäällikön ja komentajan välille olisi johtanut lieveilmiöön: esimerkiksi Itävallassa oli yhtäkkiä enemmän kenraaleja kuin Pohjoismaissa yhteensä. Eli siinähän olisi käynyt kuin demareiden ja keskustan sote-uudistuksessa. Kaskealan sanoin: ”Se oli epäonnistunut vallankaappaus”.
Kun Kaskealan elämäkerta Kurssi länteen (Otava) viime viikolla julkistettiin, eturivissä istunut ex-pääministeri [1995–2003] Paavo Lipponen (sd.) käytti pitkähkön puheenvuoron. Saman sisältöisen murinan hän on esittänyt aiemminkin. Lipposta tuntuu sieppaavan häntä nuorempien suomalaisvaikuttajien halu korostaa rooliaan Suomen lännettäjänä – aivan kuin asia olisi keksitty vasta hiljattain.
Lipponen otti esimerkiksi paljon käytetyn käsitteen sitoutumattomuus, jonka merkitystä hänen mielestään ei ole osattu oivaltaa: ”Sitoutumattomuudellahan tarkoitettiin sitä, että saatoimme sitoutua”. Yhdeksi Suomen merkittäväksi lännettäjäksi hän halusi nimetä puoluetoverinsa ja moninkertaisen ministeri Jermu Laineen (sd.).
Ei Lipponen Kaskealan glooria vienyt, mutta halusi vain muistuttaa omasta merkityksestään, joka tuntuu nykyhetken ”lännettäjiltä” unohtuvan. Ex-pääministerin puhetapaa saattoi sävyttää sekin, että Kaskealan rinnalla estraadilla istui myös toimittaja Katja Boxberg – esillä olleen kirjan kirjoittaja. Hänhän julkaisi Lipposen kannalta kriittiset Lumedemokratia (WSOY, 2009) Taneli Heikan kanssa sekä auktorisoimattoman elämäkertateoksen Paavo Lipponen (Nemo, 2004).
Ensimmäinen vai kolmas persoona?
Puolustusvoimien komentajana vuosina 2014–2019 toiminut Jarmo Lindberg on elämäkerrassaan Silloin emme vielä tienneet (WSOY, 2026) saanut myös avukseen ammattikirjoittajan, Hannu Laakson. Toteutustapa on Kaskealaan verrattuna eri. Lindbergin kirja on minä-muodossa, ja se on luonteeltaan henkilökohtaisempi ja todistusvoimaisempi, persoonallisuudessaan herkullisempi..
Boxbergin Kaskeala on kirjoitettu kolmannessa persoonassa kuin matkan päästä. Se luettelee suuren määrän USA:n sotilasjohdon kenraalikuntaa, johon komentajamme on jatkuvasti yhteydessä. Vuosien mittaan noista henkilösuhteista muodostuu tärkeä tekijä suomalaisten rakentaessa luottamusta USA:han ja Natoon.
Selvä ero pilkahtelee elossa venäläisten satraappien kanssa. Tuntuu että heidän kanssaan litkitään vodkaa, ehkä lännessä kontaktihenkilöt ovat enemmän selvin päin. Silti luottamuksemme Yhdysvaltoihin – joka käyttäytyy tänään kuin humalainen Boris Jeltsin [Venäjän presidentti 1991–1999] – on kovalla koetuksella.
Yleinen asevelvollisuutemme tekee vaikutuksen kaikkialla. Ja onneksi siitä Suomi on osannut aina pitää kiinni, vaikka soraääniäkin kuuluu. Asevelvollisuutemme on osoittautunut psykologisesti ja taloudellisesti hyödylliseksi.
Muuan Kaskealalle lausuttu repliikki matkoilta itään jää kirjasta mieleen. Asiayhteys tuo mieleen Venäjän brutaalin halun tuhota Ukraina – vanhan venäläisen amiraalin pelottava tokaisu:
”Meitähän te ette muuten pakotteilla lannista. Me syömme tarvittaessa vaikka jäätyneitä kaalinpäitä.”
Katja Boxberg: Kurssi länteen. Amiraali Juhani Kaskealan elämä. Otava 2026.