”Pohjanmaalla (…) ei ole paikkoja mihin piiloutua, vain tyhjää lakeutta. Siksi ihmiset piiloutuvat itseensä. Ystävällisintä, mitä voit ihmiselle tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki.” Näin kirjoittaa Jukka Viikilä Finlandia-palkitussa romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista.
Sukujuureni ovat Pohjanmaalta, joten jäin miettimään Viikilän lausetta. Se ei vain kuulosta hyvältä, vaan on myös totta. Jokainen tarvitsee jonkun ulospääsyn tai turvapaikan, ja aukealle lakeudelle matalan taivaan alle sitä on vaikea – tosin ei mahdotonta – kuvitella.
Itseäni Pohjanmaalla vaivaa puiden vähyys. Pihapiirin ainoa korkea puu on usein sen ainoa vanha puu, ja siihenkin salama iskee helposti. Kaupungissa taas parasta ovat ikivanhat paljon nähneet puut, katuja reunustavat leveälatvuksiset lehmukset sekä kahisevat vaahterat, kaupunkisuunnittelun katveeseen jääneiden vanhojen metsien kilpikaarnaiset männyt, jotka ovat saaneet vanheta rauhassa.
Siksi oli shokeeraavaa lukea, että 1970-luvun jälkeen viheralueiden määrä Helsingissä on vähentynyt 15 prosenttia. Tätä kehityssuuntaa eivät asukkaat arvosta. Eivät junantuomat, jotka ovat tottuneet näkemään luontoa kotinsa ympärillä, eivät paljasjalkaiset, joille rakkaita ovat paitsi bulevardien lehtipuukujat, myös takapihojen kiipeilypuut, talojen väliset puistikot sekä alueita yhdistävät vihersormet, joita pitkin myös eläimet voivat kaupungissa turvallisesti kulkea.
Vanhojen metsien häviäminen ei ole vain kaupunkien ilmiö. Helsingistä saa kulkea aika kauas löytääkseen yhtä hienoja vanhoja kilpikaarnamäntyjä kuin Vartiosaaressa tai Stansvikissa. Siitä huolimatta istuvan hallituksen tavoitteena näyttää olevan Etelä-Suomen metsien suojeleminen luonnonsuojemiselta, niin tiukoiksi metsien suojelukriteerit on hallituksen esityksessä laadittu: ne jättäisivät luonnonsuojelun ulkopuolelle käytännössä valtaosan Etelä-Suomen vanhoista metsistä. Suomen hiilinielun kasvattamiseksi ei kuitenkaan riitä, että vanhoja puita suojellaan muutamassa kansallispuistossa, niitä pitäisi suojella koko maassa.
Ilmastonmuutoksen edetessä ihminen tarvitsee puiden suojaa yhä enemmän. Kun tulvat ja polttava kuumuus lisääntyvät, maata sitovat puiden juuret ja auringolta suojelevat latvukset ovat täysin korvaamattomia. Ei auta, jos puita on Viikin arboretumissa, jos niitä ei ole Jätkäsaaressa – puita pitää olla tasaisesti joka asuinalueella. Tämä tarkoittaa muun muassa luopumista puiden istuttamisen estävistä maanalaisista autohotelleista kerrostalojen välissä. Asfalttia on revittävä auki ja istutettava tilalle puita. Jos tiivistäminen edellyttää lähimetsien raivaamista uusien talojen tieltä, pitää tila uusille asukkaille löytyä muualta, sillä ystävällisintä, mitä ihmiselle voi tehdä, on istuttaa hänelle puita. Vasta vanhat puut tekevät oikean kaupungin.
