Joskus elämäkertakirjoittaja ottaa kuvauskohteensa kuin pihteihinsä eikä alistu sankaripalvonnan orjuuteen. Joskus taiteen tai tieteen menestynyt nero saa ylivallan, ja kertomuksesta tulee kuin pyhimyskertomus. Reidar Särestöniemen (1925-1981) hohdon suurena suojana olivat hänen mittava tuotantonsa, lappilainen eksotiikka, seksuaalinen suuntautuneisuutensa ja levoton sopivasti säädelty vasemmistolaisuutensa Urho Kekkosen ajan suosimassa Suomessa.
Jos et uskonut joulupukinpajan pukkiin, kannatti käydä ostoksilla Kittilän Särestössä. Siellä eleli pian rahakas taiteilija, jonka taidetehdas suolsi tauluja kuin liukuhihnalta. Paljon on ollut jäljittelijöitä, jotka ovat vaihtelevalla menestyksellä hyödyntäneet oman asuinympäristönsä eksotiikkaa ja ostavan yleisön laumahenkeä. Särestöniemi onnistui tuotteistamaan olemuksensa, elämänmuotonsa ja houkuttelemaan maksukykyiset ostoksille. Tinkijöille hän haistatti pitkät.
Reidarin hirsitalossa vierailleet kokivat monesti valtaisia elämyksiä, joista osa perustui isännän tarkoin harkittuihin performansseihin. Taiteilija esiintyi epäsovinnaisena shamaanina, joka osasi miellyttää raharikkaita ja valtaa pitäviä.
Aikakauslehdistö muodosti taidekaupan alkuhiivan. Särestöniemestä kirjoitettiin ja häntä kuvattiin enemmän kuin tarpeeksi. Markkinat olivat myyjällä, vaikka kiirettä piti sarjatuotannon merkeissä, pahat kielet kertoivat. Tuore elämäkerta syyttelee lehdistöä, joka toimi juuri niin kuin taiteilija itse halusi.
Apurahavaikerrus – mutta kun ei ollut tarvetta
Paljon tilaa kirjan tekijä käyttää kahden suuren asian suhteen: homouden ja sen, että helsinkiläinen itseensä ihastunut taide-eliitti ei kohdellut Reidaria kunnioittavasti. Vastaanotto pääkaupungissa oli sen verran luotaantyöntävä, että Kittilän karhu teki viiden vuoden mittaisen näyttelyboikotin. Vain Didrichsenin taidemuseoperhe sai kunnian pitää Reidarin töitä esillä – kuten juuri tällä hetkellä.
Kansallisgalleriamme omistaa vain neljä Särestöniemen taulua, kun Didrichseneillä on yli viisi kertaa enemmän. Reidarin itsensä onnistui pumpata taulujensa hintoihin niin paljon ilmaa, ettei Ateneumin rahoilla lisää juuri ole mielekästä ostaa – se olisi paljolta muulta pois.
Totta on, että Särestöniemen taloudellinen menestys sai kollegat osin vihreiksi kateudesta, eikä apurahoja niin ollen ollut luvassa. Luonnollinen ja hyväksyttävä selitys oli, ettei apurahoihin ollut tarvetta. Urho Kekkonen kävi kuitenkin lohdutuskäynneillä Kittilän ateljeessa, osti jopa itselleenkin oman ja myönsi vastoin taidepiirien näkemyksiä taiteilijalle professorin arvonimen. Yksi tuon ajan huuli oli kuvailla menestyvää kroisoskotia: taistolaiskakara ja seinällä Särestöniemeä.
Homous – mitä sitten?
Särestöniemen homous on Noora Vaaralan kirjan suuri, paksu punainen lanka. Se perustuu – paitsi joidenkin maalausten homoeroottisiin kuvaviesteihin – nyt laajemmin julkaistavaan rakkauskirjeenvaihtoon Reidaria kolmisen kymmentä vuotta vanhemman runoilija Yrjö Kaijärven (1896-1971) kanssa. Kyse oli pitkälti etärakkaudesta, miehet tapasivat toisiaan ani harvoin samalla, kun Särestöniemi eli ulospäin normaalilta vaikuttanutta sinkkuelämää – niin miesten kuin naisten kanssa, töihin, vapaa-aikaan ja matkusteluun liittyen.
Kirjan kirjoittaja suorastaan parahtaa, miksi Särestöniemeä ei ole luokiteltu kaapista astuneeksi queer-taiteilijaksi. Se olisi korottanut hänet suureksi suomalaiseksi sateenkaari-ikoniksi Tove Janssonin, Ralph Eckellin tai Tom Of Finlandin (Touko Laaksonen) tapaan. Tuohon Vaarala etsiskelee jopa syyllisiä!
Vastaus tuohon vaikerointiin voisi olla, että kirjailija Brita Polttila Reidar-elämäkerrassaan kertoi asiasta selvin sanoin tasan 40 vuotta sitten. Asia ei suuremmin kohauttanut: homous taidepiireissä oli tuolloin tavanomaisempi normaali-ilmiö kuin myöhemmin syntynyt hämmästelijä ymmärtää. Näin vaikka homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 ja luokiteltiin sairaudeksi 1981 saakka.
Rosa Liksom saa kyytiä
Särestöniemi saa tukea vihreille hyvin myyville ajatuksilleen. Tässä suhteessa luontoa rakastava kirja onnistuu osallistumaan globaaliin vihreään valheeseen. Taiteilija kiroaa luontoon koskemisen, mutta ulkomaille päästäkseen kaataa 300 runkoa omasta metsästään. Helppoa on luonnon puolesta puhe, kun on kyse toisen omaisuudesta.
Kirjailija Risa Liksomin elämäkuvaus Reitari (WSOY 2002) paljastuu karmeaksi kirjailijan valtaa korostavaksi sensaatiokuvaukseksi. Se myi stereotypiaoivalluksena muutamaan teatteriin irvokkaana näytelmänä, samoin kuin Liksomin lappilaista kirjailija Annikki Kariniemeä kuvaava Everstinna-romaani. Siinä tämä luokitellaan natsiksi. Vihaako Tornijokilaakson kasvatti näin paljon pohjoisempia? Liksom upottaa lappilaisuuden ja saamelaisuuden samaan sankoon.
Reidar Särestöniemi kuoli rankasti viettämäänsä elämään, viime kädessä alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutukseen. Matka sairaalaan oli kohtalokkaan pitkä, joen rannalle ambulanssi pääsi vaan ei yli Maijaniemeen, matka jatkui vaivalloisesti veneellä. Kun koululaiset havaitsivat kuljetusoperaation, muuan heistä totesi: ”Taisi se Reitari kuolla”.
Noorala Vaarala: Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. Gummerus 2025.
