Ruotsidemokraatit (SD) debutoivat valtiopäivävaaleissa vuonna 1988. Tulos ei ollut häävi: 119 ääntä, 0,02 prosenttia äänisaaliista. Jos viimeisimpiin mielipidemittauksiin on uskomista on puolue toiseksi suurin sosiaalidemokraattien jälkeen sunnuntain vaaleissa.
Jos porvariblokki saa enemmistön äänistä on ruotsidemokraateilla myös ainakin teoriassa mahdollisuus päästä hallitukseen mikäli maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit näyttävät sille vihreää valoa. Mitä enemmän ääniä Jimmie Åkesson ja kumppanit saavat taakseen, sitä kovempaa hintaa he voivat tuestaan vaatia.
Virallisesti yhteistyötä ei ole, mutta toisaalta Dagens Nyheterin mukaan maltillisen kokoomuksen entinen valtiosihteeri ja nykyinen valtiopäiväehdokas, Mikael Sandström on kouluttanut kevään aikana ruotsindemokraattien edustajia hallitusyhteistyön tiimoilta. DN:n tiedustellessa miksi moderaatti auttaa toista puoluetta, ja vieläpä sellaista jonka kanssa ei aiemmin ole halunnut tehdä yhteistyötä, vastasi Sandström että voidakseen muodostaa hallituksen on maltillisen kokoomuksen tehtävä yhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa. “Sitä yhteistyötä helpottaa jos SD tietää mitä heiltä edellytetään.”
Juuri sana yhteistyö tuntuu olevan se mihin ihmiset takertuvat. Mielestäni kyse on ihan samanlaisesta yhteistyötä kuin mitä kokoomus teki vaikkapa vasemmistoliiton kanssa Jyrki Kataisen sateenkaarihallituksessa. Ei kukaan Suomessa kysellyt, ovatko kokoomus ja vasemmistoliitto nyt aatetovereita ja frendejä, vaan kyse oli yksinomaan poliittisesta yhteistyöstä. Ruotsissa vasemmistosiipi yrittää hieroa porvareiden naamaan ruskeaa väriä vain siksi, että puolue on valmis hallitusvastuuseen ruotsidemokraattien tuella. Kyse ei ole siitä että puolueet olisivat yhtä suurta perhettä, kaukana siitä. Jimmie Åkesson on sitäpaitsi moneen kertaan sanonut ettei hän itse koe SD:n olevan oikeistopuolue. Hyvin monissa kysymyksissä puolueet ovat toistensa vastakohtia.
Protestia ja muutosta
Onpa ruotsidemokraateista mitä mieltä tahansa on heidän tuhkimotarinansa vertaansa vailla. Pimeimmän kellarin häpeänurkasta politiikan peilisaleihin. Puolueen perustivat skinit ja kahelit, rasistit ja natsit, paranoidit jääräpäät, kansallisnationalistit ja mitä noita nyt on. Edes puolueen nykyinen johto ei kiistä sitä. Itse asiassa ruotsidemokraattien itsensä teettämän tukimuksen mukaan joka kolmannella perustajajäsenellä on yhteyksiä natsismiin tai fasismiin.
Puolueesta ja sen historiasta on kirjoitettu niin monta opusta, että SD-kirjallisuudella lienee kirjastoissa oma osastonsa. Vaikka puolueen tausta onkin umpirasistinen ja vaikka Ruotsissa on enemmän muukalaiskammoisia kuin kukaan uskaltaa ääneen sanoa, niin tuskin kuitenkaan yli kaksikymmentäprosenttia kansasta. Monille äänestäjille he edustavat sekä mahdollisuutta protestoida, että muutosta vanhaan.
Se miten tähän on tultu on Åkessonin ja hänen kumppaneidensa aikaansaannosta. Puolueen johto koostuu siitä samasta kaveriporukasta joka reilu kaksikymmentä vuotta sitten visioi “modernimman Ruotsin tulevaisuuden.” Olisi helppo syyttää heitä populistisiksi opportunisteiksi, mutta he ovat pikemminkin läpeensä idealistisia, ja vieläpä sitkeitä sellaisia.
Jimmie Åkesson ei ole tehnyt Timo Soinin virhettä vaan puolueesta on kovalla kädellä karsittu kaikki joita ei saada ruotuun. Mitään julkista rasismia ei sallita. Pienikin rike ja edustaja on entinen edustaja. Mooses vaelsi autiomaassa neljäkymmentä vuotta, Åkesson on johtanut puoluettaan läpi poliittisen diasporan kohta kaksikymmentä vuotta. On ollut peliriippuvuutta, masennusta ja julkisia perheriitoja. Skandaaleja toisensa jälkeen. Väsymystä ja turhautumista. Henkivartijoiden lauma seuraa kintereillä ja omia kannattajia lukuunottamatta kultaa ja kunniaa ei ole satanut vaan osana on ollut olla sosiaalinen paaria. Hylkiö, jota kansa kuitenkin salaa arvostaa taitavasta esiintymisestä. Vaikka miestä ja hänen edustamaansa ideologiaa ei voisi sietää, niin onhan moista sitkeyttä ja sisua jollain tasolla pakko ihailla. Ja vaikka puolue on yhtä kuin Jimmie Åkesson, ei tämä olisi ollut mahdollista ilman uskollisia muskettosotureita jotka ovat kannatelleet häntä kaikki nämä vuodet.
Edessä on kivinen tie
Jos porvariblokki saavuttaa voiton, ovat pitkällisten neuvotteluiden päätteeksi hallituksessa ainakin maltillinen kokoomus ja kristillisdemokraatit. Heidän lisäkseen mahdollisesti myös joko liberaalit tai ruotsidemokraatit. Taktisesti ruotsidemokraateille voi olla parempi pidättäytyä hallituksen ulkopuolella. Åkesson tuskin antaa hillotolpan sumentaa visiotaan. Hänelle tärkeintä on saada vaikuttaa, positiosta viis.
Hallituksen muodostamisen jälkeen on edessä vielä monta taistelua ja lehmänkauppaa. Ideologiset erot Ulf Kristerssonin tiimissä ovat valtavat. Dagens Nyheterin Ipsoksella teettämän tutkimuksen mukaan ominaisuudet tulevat selkeimmin esille kun äänestäjät saavat asettaa itsensä ideologiselle janalle arvokysymyksissä. Suurin ero on nimenomaan niiden äänestäjien välillä jotka kannattavat liberaaleja, ja niiden jotka sympatiseeraavat SD:tä.
Feminismi on ruotsidemokraattien kannattajille suorastaan punainen vaate, kun taas liberaaleille yksi puolueen arvojen peruspilareista. Moni ruotsidemokraattien kannattaja kutsuu itseään nationalistiksi, mikä ei suinkaan sovi ainakaan M- ja L-äänestäjille. He kutsuvat itseään mieluummin globalisteiksi. Molemmilla puolueilla on pitkät perinteet kansainvälisestä yhteistyöstä ja hyvät suhteet muun muassa EU:hun ja natoon. He jotka antavat äänensä maltilliselle kokoomukselle, kristillisdemokraateille tai ruotsidemokraateille mieltävät itsensä usein konservatiiviksi.
Hyvin harva liberaali vannoo kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen tai ainakaan se ei ole pyhä dogmi. Tässä siis vain pieni katsaus ideologisiin eroavaisuuksiin. Jos nostetaan katsetta näistä skismoista, on seuraavalla hallituksella, väristä riippumatta, edessään todella kivinen tie.
Energiakriisi, laukkaava inflaatio ja korkojen nousu kurittavat sekä kotitalouksia että yrityksiä. Kun siihen vielä lisätään nato-prosessi ja Venäjän Ukrainassa käymä raakalaismainen sota niin eipä todellakaan saada mannaa taivaasta. Teema on pikemminkin heinäsirkkoja odotellessa.
Kun porvarillinen allianssi perustettiin vuonna 2004 oli yhtenä kantajatuksena, että puolueiden johtajat näkyvät yhdessä ja että he ainakin näyttävät viihtyvän keskenään. Kampanjabussin tunnelma oli kuin lastenlaulusta Puttepossun nimipäivät: “Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana.” Nykyinen porvariyhteistyö ei ole edes yritys jolla on yhteinen visio ja strategia, vaan ikäänkuin sopimus usean partnerin kanssa voiton maksimoiseksi; nothing personal, just business.
