Alun perin lossiyhteydessä Helsinkiin ollut Kulosaari oli viihtyisä ja väljä asuntoparatiisi verrattuna täyttyvään kivikaupunkiin. Ei siis ollut minkäänlainen ihme, että luovat ihmiset – joilla oli siihen mahdollisuuksia – pakenivat tihentyvästä ja slummiutuvasta stadista, sopivan matkan päähän.
Fyysisesti mitattuna taiteilijapiirit olivat mieltyneet kotiensa tilavuuteen, tonttien väljyyteen ja rauhaan. Joidenkin suuruuksien kohdalla voi kuitenkin sanoa, että heitä haittasi – vastakohtana kaupunginosan yleiseen tunnelmaan – oman sisäisen mielenrauhan puute. Heitä voi perustellusti luokitella villin luonteenlaatunsa ja elämäntapojensa vuoksi levottomiksi. Toki joukkoon mahtui rauhallistakin olotilaa arvostavia, liki erakkomaisia puurtajia, joita kekkerielämä ei erityisesti miellyttänyt
Vuonna 1932 Kulosaareen muuttaneet kuvanveistäjät Essi (omaa sukuaan Lähde) ja Ben Renvall viihtyivät kaupunginosassa nyt jo puretussa huvilassa osoitteessa nyk. Armas Lindgrenintie 15. Ateneumissa tutustunut pari vietti ajoittain myrskyistä elämää, luonteiltaan kun olivat hyvin erilaisia. Ben Renvall oli oikeistolainen jäärä, joka vietti pitkiä iltoja Helsingin keskustan taiteilijaravintola Brondassa.
Kuin vastakohdaksi miehelleen Essi Renvall liittyi Suomen Rauhanpuolustajiin ja sai näkyvimmän julkisen työnsä Olympiasataman ja USA:n suurlähetystön (huom! mikä suurvalta-asetelman provokaatio!) tuntumaan. ”Rauhanpatsas” on yksi ummehtuneen 1960-luvun opportunistisen suomettuneisuuden muistomerkeistä.
Essi kasvatti lapsensa Kulosaaressa, mutta osasi äitinä ja siitä huolimatta rellestää laajan ystäväjoukkonsa kanssa: ”Viinaa oli aina pöydässä ja voita vaikka kuinka paljon” häntä kehuttiin. Sotien jälkeiset vuosikymmenet tarjosivat hänelle jo aatteen puolesta hyvät kontaktit valtaan päässeille politiikan ja kulttuurin kohokkaille.
Suuri joukko pienoiselämäkertoja
Elina Seppälä on rakentanut kulosaarelaisista taiteilijoista pitkälle yli 50 henkilöä käsittävän kokoelman pienoiselämäkertoja. Kun kyse on vielä taiteilijapareista, joukko on – paitsi kirjava myös – huomattavan laaja. Monen taiteilijapersoonan tarinasta keskivertolukija saakin varsin riittävän elämäkuvauksen, eikä kaikkia ole nytkään kirjattu omiin kansiin.
Valikoima on mittava. Oli niitä, jotka viivähtivät saarella hetken, pari, oli niitä, jotka asettuivat omistamiinsa taloihin vuosikymmeniksi. Yli sadan vuoden takaa löytyy kuuluisuuksia, jotka olivat vaikuttamassa suomalaiseen kulttuuri-ilmastoon.
Taiteilijapariskunnan Wentzel ja Anna Hagelstamin ansioksi voidaan lukea osallistuminen itsenäistyvän Suomen kansainvälisen roolin kohottamiseen. Pariskunta oli ollut hankkeessa innolla mukana, kun Robert Kajanus vuosisadan vaihteessa kunnostautui Filharmonisen orkesterin maineikkaalla Euroopan kiertueella. Anna oli laulajatar ja Wentzel kirjailijana ja journalistina Ranska alustanaan.
Kulosaaren taiteilijagalleriaa ei voi tässä kokonaisuutena luotella, mutta mainittakoon Wäinö Aaltonen, Vuokko ja Antti Nurmesniemi, Einojuhani Rautavaara, Heikki Klemetti, Volter Kilpi, Henrik Tikkanen, Walentin Chorell, Eila Hiltunen, Kaija Saariaho, Pentti Saarikoski, Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio jne., joista kaikista on kokoelmassa tiivistettyä elämäkertatietoa. Laiska selviää lukemalla näistä ilman, että olisi tarvetta haalia sen laajempaa tutkimusviisautta.
Historiantutkija ja tietokirjailija Elina Seppälällä oli itsellään kirjan tekoon ryhtyessään hyvä tietopohja, kun hän oli jo aiemmin koonnut Kulosaaren Marttojen historian. Aiemmin huvilakaupunginosasta on kirjoitettu perusteellisia teoksia, joissa kuvataan rivitalokaupungin kehitystä (Laura Kolbe 1988), sen kortteleita (HS/Kaija Hackzell 2001) ja huvilakiinteistöjen sekä niiden omistajaesittely (Matti Räsänen 2004). Seppälällä on siis ollut vankka pohja, josta lähteä liikkeelle.
Jokunen tuttu unohtunut
Kokoelmaa lukiessa mieli tekee kuitenkin muistuttaa henkilöistä, joita voisi pitää kuuluviksi kirjaan. Jos lehtimieskirjailija Ilmari Turja on joukossa mukana, niin kaiketi Tapani Ruokanen (journalisti, kirjailija) voisi kuulua joukkoon – olihan hän jopa kirjoittanut myös elämäkerran Turjasta. Edesmennyt ystäväni Martin Brushanen tulisi lukeutua joukkoon, hän oli koko perheensä voimin muusikko, joka johti omaa Martin Brushane -bigbändiään.
Olisin lisännyt myös maineikkaan mestarivalokuvaajan Osvald Hedenströmin valokuvaajapojan Kaiuksen, joka vuosikymmenten kuluessa muiden kuvaustöittensä ohessa dokumentoi Suomenlahden rantamia, niiden luontoa ja rannoille kyhättyjä, enemmän tai vähemmän sopivia eliittiväen huvilaluomuksia. Kaius herätti kannatusta ja suuttumusta kannanotoillaan. Hänen mukanaan olisi luonnollisesti joukkoon päässyt muotitaiteilija ja designeri Maj Kuhlefelt.
Väljästi tulkittuna olisin sallinut joukkoon pidetyn Kulosaaren kirkkoherra Tauno Sarantolan, joka oli suuri kulttuurin ystävä niin esseistinä kuin kirkkotaiteen järjestöelämässäkin. Kaikki nuo Seppälän teoksesta puuttuvat olen tuntenut – näin omahyväisenä huomiona.
Elina Seppälä: Taiteilijoiden Kulosaari. SKS Kirjat & Kulosaaren Kotiseuturahaston Säätiö 2024.
