Väittelijä Olli Kleemolan mukaan syy tähän oli se, että saksalaiset hakivat sodassa uutta elintilaa, suomalaiset näkivät Itä-Karjalan suomalaisuuden kehtona.
Kleemola tutkii väitöskirjassaan suomalaisten ja saksalaisten propagandayksiköiden sekä tavallisten sotilaiden ottamia kuvia ja analysoi niiden välittämää kuvaa Neuvostoliitosta, sen asukkaista ja sotilaista. Tutkimuksen aineistot muodostuvat suomalaisista tiedotuskomppania- eli TK-kuvista, joita jatkosodan aikana otettiin 150 000 sekä saksalaisista itärintaman propagandakuvista.
Hän käytti lähteinään myös suomalaisia ja saksalaisia sota-aikaisia kuvalehtiä sekä suomalaisia ja saksalaisia tavallisten rintamasotilaiden valokuva-albumeita.
– Valokuvaa pidettiin tuohon aikaan tekstiä totuudenmukaisempana välineenä, jonka avulla saksalaiset pyrkivät osoittamaan todeksi milloin neuvostohallinnon raakuuksia, milloin puolestaan neuvostosotilaiden ali-ihmisyyttä tai Neuvostoliiton yleistä takapajuisuutta, Kleemola kertoo väitöstiedotteessaan.
Hänen mukaansa suomalaisen ja saksalaisen propagandavalokuva-aineiston välittämässä Neuvostoliitto-kuvassa oli selviä eroja, jotka selittyivät osin esimerkiksi maiden erilaisilla sodanpäämäärillä, ja toisaalta myös propagandayksiköiden erilaisilla tehtävänannoilla.
– Saksalaisten tavoitteena oli alusta alkaen ”elintilan” hankkiminen ja saksalaisten asuttaminen valloitetuille alueille, kun taas suomalaiset näkivät Itä-Karjalan eräänlaisena ”suomalaisuuden kehtona”, joka oli suomensukuisine asukkaineen ajan myötä tarkoitus liittää muun Suomen tasavertaiseksi osaksi, Kleemona kertoo.
– Niinpä saksalaisilla ei ollut minkäänlaista pyrkimystä tuoda kuvissaan esille vallatun alueen hyvää sivistys- tai elintasoa, pikemminkin päinvastoin. Esittämällä vallatun alueen alkukantaisena saksalaiset tukivat propagandansa väitettä siitä, että alueen asukkaat ovat ”ali-ihmisiä” ja heidät sopi syrjäyttää saksalaisten uudisasukkaiden tieltä, hän jatkaa.
Myös suomalaiset esittivät Itä-Karjalan kuvissaan usein vanhanaikaisena ja alkukantaisena. Näillä kuvilla oli Kleemolan mukaan kuitenkin täysin erilainen tarkoitus kuin vastaavilla saksalaisilla otoksilla.
– Tavoitteena oli esimerkiksi vanhoja työtapoja esittelevää kuva-aineistoa tuottamalla dokumentoida Itä-Karjalassa ”turmeltumattomana” säilynyttä ”suomalaisuutta”.
Saksalaispropaganda häikäilemättömämpää
Kleemolan mukaan valokuva oli toisen maailmansodan aikana keskeinen visuaalisen vaikuttamisen väline.
– Etenkin kansallissosialistisessa Saksassa valokuvan merkitys ymmärrettiin, ja kun sota Neuvostoliittoa vastaan alkoi kesällä 1941, valokuva oli yksi keskeisistä välineistä, joilla pyrittiin vaikuttamaan kansalaisten käsityksiin Neuvostoliitosta. Erityiset propagandakomppaniat tuottivat suunnattoman määrän valokuvia neuvostoliittolaisista sotavangeista sekä Saksan valtaamien alueiden väestöstä ja oloista, Kleemola kertoo.
Hänen mukaansa myös suomalaiset olivat viimeistään jatkosodan alkuun mennessä tajunneet kuvien merkityksen propagandavälineenä. Jatkosotaan lähtivätkin muiden yksiköiden rinnalla myös erilliset tiedotuskomppaniat.
Hän osoittaa työssään, miten taitavasti saksalaiset käyttivät valokuvaa sotapropagandansa välineenä.
– Saksalaisen valokuvapropagandan keinorepertuaariin kuuluivat muun muassa kahdesta propagandakuvasta rakennetut kuvamontaasit, joiden avulla demonstroitiin vastakkainasettelujen avulla esimerkiksi saksalaisen elintason ylemmyyttä. Saksalaiset eivät myöskään kavahtaneet raakojenkaan kuvien julkaisua, mikäli sen katsottiin palvelevan propagandan tarkoitusperiä. Suomalaiset eivät olleet kuvan propagandakäytössä saksalaisten vertaisia, ja esimerkiksi sotavankeja esittävien kuvien kohdalla suomalaiset kuvaajat päätyivätkin ajoittain jäljittelemään saksalaisia otoksia, Kleemola kuvailee.
Kuvat keino käsitellä koettuja kauhuja
Virallisen propagandakoneiston tuottamien kuvien lisäksi Kleemola käsittelee työssään myös suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden omista kokoelmista löytyviä yksityisiä sotavalokuvia.
– Kamera ja valokuvaus eivät tuohon aikaan olleet ollenkaan kaikkien ulottuvilla, joten kameran omistaneet sotilaat saattoivat myydä kuviaan asetovereilleen laajaltikin. Kuvia myytiin jopa tuhansia kappaleita, hän kertoo.
Kuvissaan sotilaat monesti jäljittelivät propagandakuvien kuvakieltä, joka oli heille tuttua erilaisista kuvalehdistä, mutta toisaalta he myös kyseenalaistivat joitakin propagandan väitteitä.
Esimerkiksi valloitettu Itä-Karjala ei Kleemolan mukaan aina näyttäytynyt suomalaissotilaiden kuvissa lainkaan niin idyllisenä kuin tiedotuskomppanioiden miehet sen halusivat esittää.
Rintamasotilaiden kuviin tallentui toisaalta myös kauhunäkyjä, joista tiedotuskomppanioiden kuvat eivät kertoneet.
– Valokuvaaminen oli sotilaille tärkeä väylä käsitellä sodan kauhuja. Kamera toimi eräänlaisena ”optisena panssarina”, jonka saattoi nostaa itsen ja kauhunäyn väliin, ja siten näkyä ei tarvinnut kohdata täysin suojattomana. Toisaalta näkyjen tallentaminen helpotti niiden käsittelyä myöhemmin. Veteraanien kuvakokoelmista löytyvät, osin todella järkyttävät otokset avaavatkin nykytutkijalle väylän päästä käsiksi myös niihin kokemuksiin, joiden kertomiseen ei löydy sanoja, Kleemola toteaa.
Olli Kleemolan väitöskirja on ensimmäinen tutkimus, jossa toisen maailmansodan sotapropagandan tuottamaa viholliskuvaa tarkastellaan yksinomaan valokuva-aineistojen pohjalta sekä kansainvälisen vertailun näkökulmasta.
– Työni avaa myös uusia metodisia näkökulmia valokuva-aineistojen käyttöön historiantutkimuksen lähteenä. Kuvien käyttö historiantutkimuksen lähteenä on toistaiseksi harvinaista, mutta uskon sen yleistyvän lähiaikoina, sillä kuvien merkitys viestinnän välineinä on valtava, hän toteaa.
VTM Olli Kleemolan väitöskirja Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945 tarkastetaan lauantaina 17. joulukuuta Turun yliopistossa.