Saksalaislehti Bild julkaisi sunnuntaina tietoja Saksan asevoimien Bundeswehrin luottamuksellisesta asiakirjasta. Se on skenaario, jonka mukaan Venäjä käyttäisi Puolan ja Liettuan väliin jäävää Suwalkin käytävää saadakseen maayhteyden Valko-Venäjän ja Kaliningradin välille ja aiheuttaisi sotaharjoituksella sodan Baltiaan. Kärjistyminen kulminoituisi satojentuhansien Nato-sotilaiden sijoitukseen ja vääjäämättömään sodan puhkeamiseen kesällä 2025.
Bildin julkaisemat tiedot liittynevät harjoitukseen, johon Saksa on osallistumassa. Esimerkiksi Nato aloittaa helmikuussa laajan Steadfast Defender 24 -harjoituksen. Suomi osallistuu tähän sateenvarjona toimivaan Nato-harjoitukseen maaliskuussa osana Norjan johtamaa Nordic Response -harjoitusta. Saksa puolestaan osallistuu harjoitukseen kansallisella harjoituksellaan, jonka nimi on Quadriga.
Jokainen harjoitus vaatii taustakseen skenaarion. Bildin julkaisemissa tiedoissa ei ole juuri muuta poikkeuksellista kuin Venäjän nimeäminen ja tarkaksi kehitelty ajankohta. Jotta toiminnan arkisuuden ymmärtää, on tiedettävä muutama asia harjoituksista ja skenaarioista.
Skenaario on harjoituksen taustakehikko
Myös Suomessa sotilasliitto Naton jäsenyys tulee asettamaan harjoituksille puitteita. Harjoituksia tosin on avattu jo vuosia muille maille, jota osaamista on voitu kehittää ja yhdenmukaistaa. Samalla Suomi on osallistunut jo pitkään muiden maiden järjestämiin harjoituksiin sekä kansainvälisiin harjoituksiin, joissa skenaarioitakin on luotu enemmän tai vähemmän yhdessä. Tästä käy esimerkkinä Naton kriisinhallinnan päätöksentekoharjoitus CMX, johon Suomi on osallistunut ainakin vuodesta 2008.
Skenaarioiden hyötynä on harjoittelun suunnittelun ja harjoitusten tavoitteiden yhdenmukaistaminen. Myös henkilöstön käyttämisen suunnittelussa skenaariot ovat tärkeitä. Puolustusvoimien Koulutus 2020 -ohjelmassa luotiin skenaariopankki, josta jo luotuja skenaarioita sai käyttöön seuraaviin harjoituksiin. Skenaariot ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä ne motivoivat osallistujia. Ne ovat eräänlainen mahdollisuuksien todellisuus, joka voi kehittyä osin vapaasti ja jossa osallistujat voivat vaikuttaa tilanteen etenemiseen.
Harjoituksia on karkeasti ottaen kolmea tyyppiä: karttaharjoitukset ja liveharjoitukset, sekä tietysti niiden yhdistelmät, joissa käytetään eriasteisia simulaatioita.
Karttaharjoitukset. Näitä käytetään yleisesti päätöksentekotasolla, esimerkiksi esikunta- ja johtamiskoulutuksessa. Mitä vähemmän todellisia elementtejä, kuten kalustoa, harjoitukseen osallistuu, sitä keskeisemmäksi muuttuu skenaario.
Terminä klassinen sotapelaaminen juontaa juurensa vuoteen 1812, kun paroni Georg von Reisswitz kehitti pelilautaan ja muuttuvaan maastoon perustuvan pelin ensin Preussin hovin käyttöön, josta se siirtyi eteenpäin sotaväelle. Yksi karttaharjoituksen klassinen mutta yhä käytössä oleva muoto on Camberley Kriegsspiel -niminen sotapeli, josta on Maanpuolustuskorkeakoulussa kehitetty suomalainen käännösversio. Tässä versiossa on brittiläinen pelimekaniikka, ja se ottaa huomioon suomalaiset joukot. Sotapelaamista käytetään varsinkin taktiikan opetuksessa.
Taktiikan karttaharjoituksessa on mukana kartta, pieniä joukkoja esittäviä palikoita, sekä noppa. Kartalla joukkoja liikutellaan vuoropohjaisesti. Taustalla vaikuttavat sääntökirja, oma osaaminen sekä skenaario, joka huomioi osapuolten tavoitteet.
Natossa harjoituksesta, joka ei toteudu livenä, käytetään nimitystä tabletop excersise. Verrattuna liveharjoituksiin ne ovat äärimmäisen kustannustehokkaita: tarvitaan vain ihmiset, heidän ammattitaitonsa, skenaario ja käsikirjoitus. Tällaisia harjoituksia järjestetään melko paljon niin puolustusvoimissa, valtionhallinnossa kuin pelastusalalla. Niissä on tyypillisesti skenaariona vähintään tilanne tai -tilanteita, joissa harjoituksen kokoonpanosta riippuen osallistujaorganisaation tiimien tai useamman organisaation pitää pystyä ratkaisemaan tilanne tai tilanteita yhteistyössä.
Liveharjoitukset. Tällainen tapahtuma on sotatilanteen kannalta kaikkein realistisin. Laajimmillaan liveharjoitus voi olla useiden valtioiden asevoimien yhteinen. Esimerkiksi viime kesänä Suomi osallistui neljällä F18 Hornet -hävittäjällä Naton Air Defender -harjoitukseen, jossa oli mukana 25 maata, 250 lentokonetta ja noin 10 000 sotilasta. Liveharjoitukset ovat tehokkaita, mutta hitaita ja kalliita järjestää. Niissäkin on tietysti skenaario. Esimerkiksi Air Defender 23 -harjoituksen skenaariossa kuvitteellinen Occasus-niminen sotilasliitto tunkeutui Saksan alueelle kuvitteellisen Brückner-sotilasorganisaation avulla, sai haltuunsa neljänneksen Saksan alueesta ja laukaisi Naton viidennen artiklan mukaiset turvatakuut. Brückner kuulostaa vähän samalta yksityisarmeija Wagner, mikä tuskin on vahinko.
Simulaatiot. Monet skenaariot muuttuvat realistisemmiksi, jos niihin lisätään todentuntuisia elementtejä. Puolustusvoimissa harjoitellaan erilaisilla simulaattoreilla. Näitä ovat esimeriksi livesimulaattori Kasi, taistelutilan virtuaalisimulaattori VBS (Virtual Battle Space = virtuaalinen taistelutila) ja konstruktiivinen simulaattori Kesi (komentaja- ja esikuntasimulaattori). Koko Puolustusvoimien tasolla suurempi harjoitus voidaan toteuttaa myös siten, että pääesikunnassa on meneillä samaan aikaan päätöksenteon karttaharjoitus, kun muualla Suomessa jokin joukko tai joukot harjoittelevat livenä. Näiden yhdistämisestä saadaan synergiaetuja.
Joitakin harjoituksia varten voidaan rakentaa myös erillinen, simuloitu harjoitusympäristö. Tällaisia käytetään esimerkiksi kyberturvallisuusharjoituksissa, joihin voidaan tehdä kokonainen eristetty verkkoympäristö, jossa mahdolliset verkkohyökkäykset ja tietomurrot tapahtuvat. Myös Natolla on kybersodan harjoituksia, joista se käyttää nimitystä ”live fire exercise”. Tämä tarkoittaa, että harjoituksissa käytetään oikeaa tulivoimaa. Kyberharjoituksessa tämä tarkoittaa oikeita hyökkäyksiä – tosin suljetussa ympäristössä.
Sekä simulaattorit että osin todenkaltaiset harjoitussimulaatiot tarvitsevat nekin tuekseen skenaarion.
Sananen skenaarioista
Saksalaislehti Bildin julkaisemat tiedot oli sen mukaan merkitty salausluokkaan ”rajoitettu”. Naton luokituksessa se on alin mahdollinen suojaustaso neljästä. Suomessa se vastaan suojaustasoa IV, jossa ovat keskeneräiset asiakirjat sekä esimerkiksi poliisin keskeneräiset esitutkinnat. Kyse ei siis ole mistään järisyttävästä presidentin kanslian kassakaappivuodosta.
Myös siviilisektorin ja esimerkiksi korkeakoulujen järjestämissä harjoituksissa edellytetään tavallisesti salassapitosopimuksen allekirjoittamista. Siihen on useita syitä. Harjoitukset voivat paljastaa harjoittelevan organisaation heikkouksia, joita ei toivota yleiseen tietoon. Lisäksi skenaariot voivat olla herkullisen huolestuttavia. Juuri näin tapahtui Saksan asevoimille: julkisuudessa niistä seuraa väärinkäsityksiä ja kohuja.
Suomessa Puolustusvoimat käytti harjoitustoiminnassaan vielä 2010-luvun alkupuolella vastustajasta ilmaisua ”keltainen valtio” ja ”harjoitusvastustaja A2 keltainen”. Kaikki pystyivät kuitenkin päättelemään, että ellei kyse ollut terroristeista, vastustaja oli ensin Neuvostoliitto ja sitten Venäjä. Syyt piilottelulle olivat ensi sijassa historiallisia ja Neuvostoliiton kanssa solmitusta YYA-sopimuksesta johtuvia, mutta tapa eli Suomessa pitkään. Vasta Venäjän käynnistettyä täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan, kertoi Puolustusvoimat Yleisradiolle, että keltaiseksi nimittelyn sijaan Venäjästä puhutaan nyt suoremmin. Käytännössä Venäjän nimittely keltaiseksi oli alkanut hiipua jo viimeistään, kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014.
