Tietokirjailija Mikko Tyni tutki taannoin marsalkka C.G.E. Mannerheimin henkivartiointia ja turvallisuutta. Hän on laventanut aihepiiriä Eurooppaan, vuosiin 1914-1964. Materiaalia on tarjolla valtaisasti iltapäivälehtihömpästä aina seikkaperäiseen tutkimusaineistoon.
Tyni aloittaa kirjansa kohtalokkaasta Itävalta-Unkarin kruununperijän, arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen puolisonsa Sofian murhasta Sarajevossa kesäkuussa 1914. Tapahtuman seuraukset kytketään ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen.
Tuota attentaattia edeltävät turvajärjestelyt antavat erinomaisen kuvan siitä, mistä monissa harkituissa merkittävien henkilöiden murhissa on kyse. Asetelma käsittää ainakin kolme vaikuttavaa tahoa: murhaa suunnittelevat ja toteuttavat, kohteena olevien suojeltavien henkilöiden asenteet sekä turvallisuudesta vastaavat viranomaiset.
Murhaajalla on ennalta mietittynä suunnitelma, ehkä tieto ja taito. Samaa ei voi aina sanoa murhan kohteena olevasta merkkihenkilöstä. Hän voi olla kansansuosionsa ja kuolemattomuutensa lumoissa, eikä katso edulliseksi leimautua pelkuriksi. Hän uskoo ja haluaa osoittaa ympärillään olevien vain rakastavan häntä. Turvallisuudesta vastaavat viranomaiset voivat olla kuitenkin tämän kolmen tahon hölmöin toimija.
Sarajevon attentaattia koskeva tutkimusaineisto kertoo murhaajien huolellisuudesta, mutta samalla arkkiherttuan ja tätä suojelevien tyhmyydestä. Frans Ferdinand halusi toteuttaa vierailuunsa liittyvän autokuljetuksen vakavista varoituksista huolimatta. Järjestelyistä vastannut kuvernööri sivuutti riskit, ja kun sellaisista muistutettiin, pelkureille röhkäistiin: ”Luuletteko Sarajevon olevan täynnä salamurhaajia”.
Edellä olevan vähättelyn esittäjä olisi ansainnut saman rangaistuksen kuin huolellisesti suunnitellun murhan suorittanut Gavrilo Princip.
Hän sai 19-vuotiaana 20 vuoden kuritushuonerangaistuksen eristettynä ja kahlittuna seinään, kunnes kuolema tuli runsaan kolmen vuoden kuluttua. Teko ja sen seuraukset huomioon ottaen oikeastaan aika lievä tuomio. Elossa kiinnisaatu murhaaja ei yleensä voinut muuta odottaa kuin kuolemantuomiota.
Viisas kuuntelee varoittajia
Kirja esittelee kymmeniä murhayrityksiä ja onnistuneita attentaatteja. Usein olemassa olevat riskit tiedostettiin, ja niistä varoitettiin viranomaisia. Liian usein murhia suunnitelleet onnistuivat.
Suomea Mikko Tyni käsittelee varsin vähän, silti pääsemme lyhyin kuvauksin tutustumaan esimerkiksi Adolf Hitlerin onnitteluvierailua Mannerheimin 75-vuotispäivän merkeissä. Hämmästystä herättää, miten pienin resurssein valtakunnankanslerin turvallisuus varmistettiin.
Marskista itsestään huolehdittiin, matkoja ja majapaikkoja vaihdeltiin tilanteen mukaan. Marski itse kantoi myös huolta valtakunnan poliittisista johtajista. Jatkosodan viimeisenä keväänä 1944 tasavallan presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa:
”Marsalkka pyysi, etten minä paremmin kuin hallituksen jäsenetkään menisi Lappeenrantaan vainajain päivänä suuren vaaran vuoksi.”
Näin varmaankin siksi, että vaikka vihollisen Kannaksen suurhyökkäys ei ollut vielä alkanut, ilmaherruus oli puna-armeijalla.
Kun rauha Neuvostoliiton kanssa oli solmittu ja liittoutuneiden valvontakomissio asettunut Helsinkiin, tulikin uusi todellinen huoli ja murhe. Oli turvattava katkeroituneen kansamme keskuuteen tupsahtaneen vihollisen edustajan kenraalieversti Andrei Ždanovin henki – Neuvostoliiton silmä ja korva. Tehtävä onnistui.
Kokemukset opettavat
Merkkihenkilöiden suojaaminen nähtiin tarpeelliseksi vähitellen, kun murhayrityksiä ja onnistuneita sellaisia ilmeni. Ympäri maailman valtiot perustivat erityisiä turvallisuuteen ammattimaisesti perehtyneitä toimielimiä, joilla oli varsin laajat valtuudet.
Näin syntyivät tarunhohtoisat organisaatiot, jotka salaisten agenttiensa avulla hankkivat tietoa riskitekijöistä, mahdollisista murhaa havittelevista liittoutumista ja yksittäisistä epäilyttävistä henkilöistä. Tunnelmia eri väestöryhmien keskuudessa alettiin seurata herkällä korvalla.
Kitkatekijöitä syntyi, kun suojelun kohde piti turvamiesten pyörimistä ympärillään häiritsevänä, jopa turhana. Kylmän sodan jälkeiseltä ajalta mieleen tulee Ruotsin pääministeri Olof Palmen kohtalo, viime vuodelta presidenttiehdokas Donald Trumpin vähältä piti -tilanne. Moni suojeltava karsasti joutumistaan ”henkilökohtaisen varjon” seuraamaksi, elämistä niin sanotussa kultaisessa häkissä. Trumpin kohdalla kyse oli selvästä hutiloinnista.
Monen murhasuunnitelman kohteena ollut Englannin pääministeri Winston Churchill suhtautui mahdollisiin vaaroihin ja omaan kuolemaansa enemmän kuin sarkastisesti:
”Olen valmis kohtaamaan luojani – mutta on tyystin toinen seikka, onko luojani valmis kohtaamiseni tuomaan koettelemukseen?”
Tuon hän lausahti iloisasti 75-vuotispäivänään ilmeisesti väkevän sikarin ja viskin rentouttamana.
Mikko Tyni: Kuinka salamurha estetään. Valtiojohdon henkilösuojaus Euroopassa 1914-1964. Docendo 2025.
