Kun lännestä apua kriisissä elävälle Suomelle ei lupauksista huolimatta liiennyt, Saksan voimallinen tuki koitui ensin Suomen hyväksi, sitten toki jälkiviisastelun aiheeksi.
Marjaliisa ja Seppo Hentilä kuvailevat värikkäästi keisarillisen Saksan Itämeren divisioonan maihinnousun keväällä 1918 Suomeen ja sen maassamme viettämän lyhyen ajanjakson tunnelmia. Kun Saksa syksyllä hävisi ensimmäisen maailmansodan, keisarikunta kukistui, eikä Suomestakaan tullut monen haaveilemaa monarkiaa.
Saksa hävisi molemmat maailmansodat, siksipä Suomi oli monen mielestä väärällä puolella. Niin vuoden 1918 episodissa kuin jatkosodassakin meidän kävi paremmin kuin jos olisimme jääneet ilman Saksan tukea.
Huonosti kävi sen sijaan talvisodassa, jolloin Adolf Hitler ja Josif Stalin tekivät etupiirisopimuksen: Suomesta tuli jakojäännös Neuvostoliiton hyväksi. Mutta silti maata ei miehitetty!
Ei Saksa vuonna 1918 päättänyt hyvää hyvyyttään lähettää 171 alusta, 10 000 sotilasta, 4000 hevosta ja 84 lehmää Suomeen. Kuten Hannu Rautkallio tasan 40 vuotta sitten ilmestyneessä uraa uurtavassa väitöskirjassaan todisti, Saksalla oli kauaskantoiset sotataloudelliset intressit tunkeutua Suomeen. Vierailusta tuli kuitenkin noin kahdeksan kuukauden mittainen pikavisiitti.
Suomi selvisi onnekkaasti kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtamien saksalaisten tulosta ja täällä viipymisestä. Itämeren divisioonan kokoaminen ja kuljettaminen Danzigista Hankoon jäiden ja miinojen seassa oli logistinen saavutus. Koulutus- ja käytöstasoltaan sotajoukko edusti eliittiä, ja vaikka taistelujen laannuttua miehistön kurittomuus pääsi lievästi valloilleen, eteläisellä Suomella oli onnea. Maasta poistunut tsaarin miehitysjoukko ja punaiset kaartit olivat saksalaisiin verrattuna roskajoukkoa.
”Mannerheim satuilee”
Saksalaisella tehokkuudella oli tärkeä merkityksensä siinä, miten rivakasti valkoisten tueksi tuodut saksalaiset marssivat Hangosta pahimman kelirikon aikaan kohti Karjaata ja sieltä Helsinkiin.
Itämeren divisioonan ilmestyminen Suomeen oli epämieluisa yllätys niin kenraali C. G. E. Mannerheimille kuin punaisillekin. Mannerheim oli saksalaisten tulosta yllättynyt, eikä suinkaan pitänyt siitä, että vieraat joukot valtasivat pääkaupunkimme.
Saksalaiset korjasivat kansansuosiota järjestämällä Helsingissä voitonparaatin ja asettumalla seurapiirien yhdeksi keskushenkilöksi. Mannerheimin valkoinen armeija ehti hätiin vähän myöhemmin. On herkullinen jossittelun aihe se, miten ratkaiseva rooli valkoisen Suomen tulevaisuuden kannalta saksalaiset olivat. Helsingin valtausta Mannerheim ei pitänyt Tampereen taisteluissa saavutetun voiton veroisena. Toki saksalaisista ”oli apua”…
Niin von der Goltz kuin Mannerheimkin koettivat muistelmissaan pistää paremmaksi. Niin muiden kuullen annetuissa lausunnoissa sekä muistelmamerkinnöissä he aitojen sotasankareiden tapaan vähättelivät kilpakumppaneittensa saavutuksia. Mannerheimin vaatimukseen saksalaisten alistamisesta hänelle sovittiin, mutta von der Goltz soti juuri niin kuin halusi ja tärkeäksi katsoi.
Muistelmissaan Mannerheim antoi ymmärtää, että käskytti Itämeren divisioona, ohjaten sen Helsinkiin ja ”saatettiin saksalaisille aivan luonnollisesti antaa tehtäväksi puhdistaa Etelä-Suomi, missä terrori kasvoi päivä päivältä”. Hentilät toteavat kuivakkaasti, ettei Mannerheim sitä eikä kukaan muukaan voinut saksalaisille ”antaa”, he ottivat sen tehtävän ihan itse.
”Kiltein” vallankumoushallitus
Muistattava on, että ensin oli punainen terrori, sitten julma valkoinen. Saksalaiset panivat merkille, että heidän saavuttuaan Suomeen valkoinen armeija saattoi jo toimia kuin voittajat. Koston kierre oli alkanut.
Ero saksalaisten ja suomalaisten käyttäytymisessä oli selvä. Saksalaiset eivät teloittaneet vankejaan läheskään siinä määrin kuin valkoiset. Heillä ei ollut voimakkaita tunnesiteitä. Usein saksalaiset ryhtyivät sotatilanteiden ulkopuolisiin väkivallan tekoihin vasta suomalaisten esitettyä ko. vaatimuksia.
Punainen hallinto oli tehotonta ja osaamatonta. Brittihistorioitsija Anthony F. Uptonin mukaan syynä oli se, että Suomen kansanvaltuuskunta oli ehkäpä maailman ”kiltein” vallankumoushallitus: punaisten toimenpiteet ”sisäisen vihollisen kurissa pitämiseksi olivat päinvastoin niin lempeitä, että siitä oli sille itselleen vahinkoa”.
Saksalaisten silmissä Mannerheimin johtamien valkoisten suhtautuminen vankilaolosuhteisiin vaikutti rikolliselta.
Saksalaisten johtajana von der Goltzilla oli myös taktista silmää. He eivät tulleet pelastamaan jotakin tiettyä yhteiskuntaluokkaa, vaan auttamaan maata, ei valloittamaan.
Hän oivalsi lähestyä sovinnollisesti maltillisia sosialidemokraatteja, muun muassa Väinö Tannerta, Hannes Ryömää ja Väinö Wuolijokea, jotka kaikki puhuivat sujuvaa saksaa, ja olivat jättäytyneet punakapinan ulkopuolelle. Se auttoi varmasti osittain saamaan sosialidemokraatit myöhemmin mukaan parlamentaariseen elämään.
Ja saksalaisten jälkeen englantilaiset…
Saksa toimi Suomessa ilman, että sille muodostui vaaraa joutua puna-armeijan tähtäimeen. Niin oli sovittu Venäjän kanssa, ja se koitui omalta osaltaan punakapinallisten kohtaloksi. Vaikka ”punikkien” joukkovoima näytti aluksi suurelta, pian järjestäytynyt valkoinen armeija kykeni toimimaan rationaalisemmin.
Hävinneellä Saksalla ei ollut tulevaisuutta Suomessa, mutta kohtalon ivaa on se, että pian vuoden 1919 puolella Suomenlahden itäiseen osaan majoittui englantilainen sotilaslento-osasto. Se alkoi moukaroida pommein Pietarin edustan linnoitteita.
Länsivallat ja Mannerheim elättivät vielä toivoa kommunistivallankumouksen kukistamiseksi – saksalaisista kun ei ollut enää apua edes Itä-Karjalankaan takaisin saamiseksi. Näin tuli varmistettua se, etteivät neuvostoliittolaiset tulleet rajan takana unohtamaan Leningradin kaupungin turvallisuudesta huolehtimista.
Marjaliisa Hentilä, Seppo Hentilä: Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2017.
