Toukokuun 24. päivänä vuonna 2002 sähköpostiini kilahti kirosanoilla höystetty parahdus. Jyrkän linjan vihervasemmistoaktivisti Ville Lähde purki minulle ja muille tuttavilleen pettymystään, kun eduskunta hyväksyi Suomen viidennen ydinvoimalan lupahakemuksen. Pian tämän jälkeen vihreät erosi hallituksesta puheenjohtajansa Satu Hassin johdolla. Ydinvoimapäätös oli Hassin mukaan ”moraaliton”.
Olin silloin samaa mieltä. Pyydän sitä anteeksi, suomalaisilta, ihmiskunnalta ja koko elonkehältä. Yksi tyhmimmistä asioista, mitä olen tehnyt. Vastustin ydinvoimaa pääosin siksi, että iso osa kavereitani ja viiteryhmääni vastusti sitä. Niin ihmismieli valitettavasti toimii. Noina vuosina kannatin vihreitä ja päädyin lopulta myös vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteeriksi. Sittemmin erosin vihreistä. Kun muutaman vuoden katsoin vihreitä sisältäpäin, tajusin, ettei se ole vakavasti otettava aikuisen ihmisen puolue vaan opiskelijajärjestö. Vihreät on etuoikeutetun kaupunkilaiskeskiluokan protestiliike, jonka käyttövoima on muutaman vuoden välein uusiutuva opiskelijasukupolvi, joka tarvitsee jotain vastustettavaa identiteettinsä rakentamiseksi. Sitten he kasvavat aikuisiksi ja alkavat äänestää aikuisten ihmisten puolueita.
The Economist -lehdessä pohdittiin elokuussa 2020 vaihtoehtoista historiankulkua. Mitä jos ihmiskunta olisi 1970-luvun öljykriisin myötä ryhtynyt rakentamaan enemmän ydinvoimaa? Loppupäätelmä on selkeä: Jos ydinvoimaan olisi silloin alettu panostaa kunnolla, ilmastonmuutosta ei olisi tullut. Muutamaa tutkijaa lukuun ottamatta kukaan ei olisi 2020-luvulla kuullut koko sanaa.
Vihreä liike on käytännössä syntynyt vastustamaan ydinvoimaa. Kyse on perustavasta syystä, jonka vuoksi koko puolue on olemassa. Se on ollut liima, jolla hajanainen vaihtoehtoväki on pysynyt kasassa poliittisena puolueena. Vielä vuonna 2014 vihreät lähti Ville Niinistön johdolla hallituksesta ydinvoiman takia.
Pysähdytäänpä miettimään tätä nyt kunnolla. Puolue, joka juuri nyt kaikkein eniten pitää ääntä ilmastonmuutoksesta ja syyllistää kaikkia muita kuin omia äänestäjiään, on jo kaksi kertaa lähtenyt hallituksesta ydinvoiman takia. Siis koska päätettiin panostaa ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta tehokkaimpaan mahdolliseen energiantuotantoon.
Jokuhan voisi tämän myötä luulla, että joka kerta, kun esimerkiksi Pekka Haavisto, Anni Sinnemäki, Heidi Hautala, Osmo Soininvaara, Pekka Sauri, Maria Ohisalo, Oras Tynkkynen tai Ville Niinistö mainitsee sanan ilmastonmuutos, somessa alkaisi huutonauru. Suurin osa vihreistä poliitikoista on rakentanut poliittisen uransa vastustamalla ydinvoimaa ja siten vakavasti heikentänyt ihmiskunnan mahdollisuuksia selvitä ilmastonmuutoksesta. Asiasta vallitsee hämmentävä journalistinen hiljaisuus. Ilmastonmuutoskeskustelu kehystetään mediassa koko ajan hyvät vihreät vastaan pahat jarruttelijat -asetelmaksi, vaikka tosiasia on, että punavihreä ympäristöväki on vuosikymmenet ollut osa ongelmaa, ei ratkaisua.
Tietysti on totta, että ideaalimaailmassa kaikki energia tuotettaisiin päästöttömillä uusiutuvilla energianlähteillä. Mutta paras on usein hyvän vihollinen. Kauneimmat utopiat tapaavat muuttua kauheimmiksi todellisuuksiksi. Ja tietysti on totta, että monessa muussa asiassa globaali ympäristöliike on ollut oikealla asialla, vaikkakin keinot ovat usein kääntyneet tavoitteita vastaan.
Vielä vähän aika sitten ainoa asia, mitä vihreät osasivat maataloudesta sanoa, oli luomu, lisää luomua, niin maailma paranee. Siis tuo modernin tieteen ja teknisen kehityksen sivuuttava homeopaattinen puuhastelu, jonka ilmastopäästöt ovat suuremmat kuin muulla maataloudella. Miljoonien tukieurot virtaavat koko ajan tähän kalliiseen ja tehottomaan harrastustoimintaan.
Kyse ei ole vain Suomesta. Kansainvälinen ympäristöliike ja vihreät puolueet kaikkialla tekivät planeetan kokoisen virheen. Kuinka vaikeassa tilanteessa ihmiskunta olisi nyt, jos punavihreät haaveet ydinvoiman globaalista alasajosta olisivat taannoin toteutuneet? Tai toisinpäin: Ilman tosiasioista piittaamatonta ydinvoiman vastustusta olisimme ajaneet sähköautoilla jo vuosikymmeniä.
Viisastuminen on sallittua, jopa suotavaa. Vihdoin vuonna 2021 ovat jotkut Suomen vihreätkin muuttamassa kantaansa ydinvoiman suhteen. Mutta vahinko on jo tapahtunut, kuten The Economistin juttu muistuttaa.
Vuonna 1944 IKL lakkautti itsensä, samoin teki SKP vuonna 1990. Maailma näiden poliittisten puolueiden ympärillä muuttui perustavalla tavalla ja niistä tuli muinaisjäännöksiä. Ilmastonmuutos on jo nyt myllertänyt maailmaa ennennäkemättömällä tavalla, minkä myötä vihreän ideologian peruskivi, ydinvoiman vastustaminen, on murentunut. Olisiko vihreiden syytä myöntää tosiasiat ja tehdä ehkä sama päätös kuin IKL ja SKP tekivät? Se ainakin olisi selkeä anteeksipyyntö maapallolta ja ihmiskunnalta, jotka tämän anteeksipyynnön totisesti ansaitsisivat.
