Tutkija Ulla Koskisen kirja on jaettu seitsemään eri teemaan ja niissä tarkastellaan, miten ihmiset selviytyivät ilman nykyaikaista teknologiaa.
Maaseudulla aikuisten työt olivat usein raskaita ja yksitoikkoisia. Päivää ei eroteltu työhön ja vapaa-aikaan, sunnuntai oli sentään lepopäivä. Lomien eräänlainen vastine olivat juhlapyhät, joiden ajaksi työntekoa vähennettiin.
Naisten rooli työelämässä oli näkyvää niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Vielä 1800-luvun lopulla jako miesten ja naisten ammatteihin ei ollut vielä kehittynyt, joten naisia saattoi nähdä rakennustyömailla laastin kantajina tai satamissa ahtaajina.
Kotitalouden osalta naisia rasitti pyykinpesu, jota verrattiin raskaudessaan metsätöihin. Siksi pyykkiä ei pesty kovin usein, muitakin kotitaloustöitä piti tehdä. Pyykinpesussa apuna olivat pyykkilaudat ja pesupaljut. Lopuksi pyykki vielä keitettiin lipeävedessä, minkä jälkeen vaatteet vielä hakattiin, huuhdottiin ja väännettiin kuiviksi. Tällaista käsittelyä nykyaikaiset tekstiilituotteet eivät kestäisi.
Kaikki eivät syystä tai toisesta pystyneet työskentelemään. Heikompiosaisia varten 1700-luvulla luotiin ruotujärjestelmä, joka toimi myös sotaväen osalta. Ruotusotamies on terminä tuttu lähes kaikille. Köyhäinruodussa muutaman maatalon ryhmä joutui elättämään yhden vaivaisen, vanhuksen tai työkyvyttömän. Käytännössä yksi talo huolehti määräajan ruotuvaivaisesta, jonka jälkeen hänet kuljetettiin seuraavaan kohteeseen.
Elätettäviä pidettiin yleensä välttämättömänä pahana ja kohtelu oli sen mukaista. Halutuimmat ruotuvaivaiset pystyivät työskentelemään ainakin jonkin verran ja korvasivat siten osan ylläpidostaan.
Myöhemmin perustettiin vaivais- ja köyhäintaloja, joissa vallitsi ankara kuri ja siellä jokaisen oli työskenneltävä kykyjensä mukaan. Liikuntakyvyttömätkin joutuivat tekemään käsitöitä.
Lapsityövoima
Maaseudulla lasten työnteko oli itsestään selvää, he auttoivat vanhempiaan hyvinkin raskaissa töissä jo pieninä. Hyvä esimerkki on Eero Järnefeltin kaskenpolttoa kuvaava maalaus Raatajat rahanlaiset vuodelta 1893. Iän karttuessa tyttöjä ja poikia alettiin koulia vaativampiin tehtäviin, kuten karjanhoitoon. Noin 15-vuotiaana oli mahdollisuus hakeutua piiaksi tai rengiksi suurempiin maataloihin.
Kaupungeissa lapset eivät päässeet sen helpommalla. Käsityöläisten lapset joutuivat auttamaan verstaassa ja teollistumisen alkuaikoina lapsityövoiman käyttö oli yleistä.
Erityisesti tulitikkuteollisuudessa lapsia oli paljon, heidän tehtävänään oli muun muassa pakata tikkuja askeihin. 1800-luvun puolivälissä käytettiin fosforitikkuja, jotka olivat eritäin herkästi syttyviä ja niistä haihtui myrkyllisiä höyryjä. Vuosien työskentely fosforitikkujen parissa altisti myrkytyksille ja vakaville sairauksille. Vuonna 1879 säädetty laki kielsi alle 12-vuotiailta työnteon teollisuudessa.
Puhtaus ja terveys
Syöpäläiset olivat arkipäivää, lähes kaikilla oli täitä. Kaupungeissa, missä ihmiset asuivat tiheämmin, sairaudet levisivät tehokkaammin ja kuolleisuus oli suurempi kuin maaseudulla.
Ennen lääkäreiden yleistymistä kansanparantajien viisaus kulki sukupolvelta toiselle. Monesti terveyttä hoidettiin saunassa, jossa suoritettiin kuppausta, hierontaa ja suoneniskua. Jälkimmäinen oli tosin virallisen lääketieteenkin suosima hoitomenetelmä keskiajalta aina 1800 -luvulle. Hoitoihin kuuluivat lisäksi erilaiset manaukset ja taiat. Rohtoja osattiin valmistaa eri lääkeaineita sisältävistä kasveista.
Hampaiden kannalta oli hyvä, ettei maatalousyhteiskunnassa käytetty sokeria, joten kariesta ei juuri esiintynyt. Sen sijaan jauhinkivistä irronneet ainekset kuluttivat kiillettä ja hammastulehdukset olivat yleisiä.
Hammaslääkäreiden palvelut rajoittuivat yleensä vain hampaiden poisvetämiseen ja proteesien asentamiseen, tekohampaita pidettiin hyvin normaalina asiana. Osa vedätytti hampaansa ennaltaehkäisevästi jo nuorena. Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut elintason nousu näkyi sokerin kulutuksen lisääntymisenä ja karieksesta tuli kansantauti.
Syntymästä kuolemaan
Yleisin synnytyspaikka oli sauna. Mahdollisuuksien mukaan apuna oli maallikkokätilö eli lapsenpäästäjä, joka oli hyvin arvostettu sivuammatti. Kivunlievityksessä käytettiin 1600-luvulta lähtien muun muassa paloviinaa, johon sekoitettiin erilaisia mausteita.
Satoja vuosia sitten eläneille suomalaisille sairaudet ja kuolema olivat huomattavasti arkipäiväisempiä kuin nykyihmisille. Samoin lapsikuolleisuusluvut olivat korkeat. Koskinen toteaa, että todella harvassa olivat ne vanhemmat, jotka menneinä vuosisatoina välttyivät lapsensa hautaamiselta.
Maaseudulla oli käytännöllistä valmistaa oma arkku jo valmiiksi. Ennen sairaaloita valtaosa ihmisistä kuoli kotonaan ja arkussa vainaja oli helpompaa siirtää hautausmaalle. Monilla vanhuksilla ruumisarkku oli vuosikausia odottamassa. Talvisin hautaa ei välttämättä saatu kaivettua, joten ruumiit sijoitettiin väliaikaisiin paikkoihin odottamaan kevättä.
Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa. Kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun. Into Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
