Filosofian tohtori Joonas Maristo on perehtynyt islamilaiseen historiankirjoitukseen ja uusimmassa teoksessaan hän käsittelee islamilaisen oikeuden taustoja.
Suomalaisille šariasta tulee yleensä mieleen ankara, joustamaton oikeusjärjestelmä, joka on monessa mielessä vastoin liberaaleja, demokraattisia ja yksilöä korostavia arvoja.
Koska asiayhteyttä ei usein selitetä, lukijalle ei muodostu käsitystä siitä, mitä šaria missäkin yhteydessä tarkoittaa. Tämä ei yllätä, sillä käsite on monitulkintainen ja laaja kokonaisuus.
Maristo painottaa, että oleellista on ymmärtää, että šaria ei ole kirja tai yksittäinen teksti eikä se perustu yksinomaan Koraaniin. Itse asiassa Koraani sisältää pituuteensa nähden vähän juridista materiaalia, vain noin 500:ssa kirjan noin 6 000:sta jakeesta on käsitelty oikeudellisia seikkoja.
Islamin alkuaikoina yhtenäistä oikeusjärjestelmää tai instituutioita ei ollut. Ne kehittyivät vähitellen noin vuosina 620–920. Lainopillinen päättely ei ollut varhaisessa vaiheessa järjestelmällistä eikä perustunut vakiintuneisiin lähdeteksteihin. Myöhempi laintulkinta perustui viimeistään 900-luvulla vakiintuneeseen tekstikokoelmaan.
Vakiintumisesta huolimatta paikallinen vaihtelu oli suurta, ja esimerkiksi tapaoikeutta sovellettiin eri tavoin. Kun oikeudelliset tekstit oli koostettu ja oikeudelliset instituutiot, kuten tuomioistuimet olivat kehittyneet, järjestelmä pysyi pääpiirteissään muuttumattomana 1800-luvulle saakka, jolloin eurooppalaisten vaikutus alkoi näkyä. Eurooppalaisia juridisia malleja alettiin soveltaa niin pakon sanelemina kuin vapaaehtoisestikin.
Erilaiset päätökset kuvastavat hyvin sitä, että islamilainen oikeus muodostuu lopulta ihmisten tekemistä ja aikaan sidotuista tulkinnoista.
Yksi esimerkki tulkinnoista on Pakistanista 1980-luvulta, jolloin ajankohtaiseksi nousi aviorikoksia koskevan lain kohta kivitystuomiosta. Vuonna 1981 valtion šariatuomioistuin katsoi, että kivitystuomio aviorikoksesta oli islamin periaatteiden vastainen, ja suositteli sen sijaan raipparangaistusta.
Vuonna 1977 valtaan noussut presidentti Zia ul-Haq oli kuitenkin tyytymätön päätökseen ja vaihtoi tuomarit. Asia arvioitiin uudestaan ja kivitystuomio oli sittenkin islamin mukainen.
Marokossa kuninkaan asema on erityisen vahva myös teologisissa kysymyksissä. Kuninkaan arvonimeä ”Uskovien komentaja” on käytetty jo satoja vuosia. Kuningas on maan ylin uskonnollinen auktoriteetti, ja hänen tehtäviinsä kuuluvat muun muassa islamilaisten lähteiden tulkinta ja sen valvonta, että maassa kunnioitetaan islamilaisia periaatteita.
Nykyinen kuningas Muhammed VI on ratkaissut kiistoja usein liberaalien hyväksi. Esimerkiksi vuonna 2004 hän hyväksyi lakiin naisten asemaan vaikuttavia muutoksia. Naiset eivät enää tarvinneet huoltajan suostumusta avioliittoon. Lisäksi naiset saivat oikeuden avioeroon ja lastensa huoltajuuteen.
Islamistien nousu
Erityisesti 1970-luku oli islamilaisten liikkeiden nousukautta. Yksinvaltaiset ja keskusjohtoiset valtiot menettivät monessa maassa uskottavuuttaan, kun lupaukset paremmasta elintasosta jäivät toteutumatta.
Joissakin maissa, kuten Iranissa, tilanne kärjistyi vallankumoukseksi. Shaahi Mohammad Reza Pahlevin vastustus kasvoi 1970- luvulla ja oppositioryhmiä oli useita. Älymystö halusi demokraattisen järjestelmän, vasemmistolaiset sosialistisen valtion ja islamistit ajoivat omia tavoitteitaan.
Lopulta kaikki ryhmittyivät ajatollah Ruhollah Khomeinin johdettavaksi. Vuoden 1979 Islamilaisen vallankumouksen jälkeen Khomeinin edustama radikaalisiipi eliminoi sekä vasemmiston että maltillisen uskonnollisen edustajat.
Vallankumouksen jälkeen lainsäädäntöä alettiin voimakkaasti islamilaistaa, ja tuomarit korvattiin uskonoppineilla. Lainoppineiden koulutukseen panostettiin lisäresursseja, jotta oikeusjärjestelmään ja hallintoon saataisiin asiantuntevia työntekijöitä. Uskonoppineiksi valmistuneiden määrä kasvoi valtavasti.
Suurimmat muutokset lainsäädännössä tehtiin rikosoikeudessa. Huivin käyttämisestä tuli naisille pakollista ja julkisissa tiloissa naiset ja miehet erotettiin toisistaan. Yökerhot suljettiin, ja alkoholista, prostituutiosta sekä homoseksuaalisuudesta tuli laitonta.
Egyptissä arabisosialisti Gamal Abdel Nasserin presidenttikaudella vuosina 1956–1970 maassa suljettiin esimerkiksi islamilaiset perhetuomioistuimet. Islamilainen oikeuden valtaa oli rajoitettu jo aikaisemmin, mutta nyt se joutui entistä ahtaammalle, kun sosialismi sai yhä laajempaa kannatusta.
Presidentti Anwar Sadatin valtakaudella 1970-luvulla perustuslakia muutettiin niin, että islamilaisesta oikeudesta tuli muodollisesti lainsäädännön pääasiallinen lähde ja islamista valtionuskonto. Sadat pyrki näin miellyttämään uskonnollista siipeä, mutta Israelin kanssa solmittu rauhansopimus raivostutti islamistit ja Sadat murhattiin vuonna 1981.
Joonas Maristo: Islamilaisen oikeuden historia. Šarian monet merkitykset. 349 sivua. Gaudeamus Oy.
