Venäjän Ukraina-hyökkäyksen yhteydessä toimeenpanema ketju kansanmurhaa tuo esiin muistot omien sotiemme ajalta. Josif Stalinin puhdistukset omassa maassaan 1930-luvulla sekä sotavangeiksi joutuneiden suomalaisten kohtalot rinnastuvat tämän päivän tapahtumiin. Talvi- ja jatkosodan aikana noin 4 400 suomalaista joutui Neuvostoliiton sotavangiksi, hyvin pieni osa vapaaehtoisesti.
Timo Malmi kuvaa neljän suomalaisen sotilaan kertomukset heidän vangiksi joutumisesta aina Suomeen palauttamiseen saakka. Malmi nimittää heitä Mannerheimin miehiksi, eli vastoin tahtoaan vangeiksi joutuneiksi. Toisaalta vapaaehtoisesti loikanneet hän toteaa Stalinin miehiksi.
Aivan kuten 1930-luvun itään paenneiden kommunistien laita oli, jatkosodankin aikana rajan yli liuenneet kokivat hekin pettymyksen idän omassa unelmavaltiossaan. Kaikista sotavangeista liki puolet oli rajan takana kuoleva ”normaalisti” nälkään, tauteihin, kylmyyteen tai armolaukaukseen.
Neljän vankikuvauksen yhteinen lähtökohta on joutua siepatuksi – oli muuten puna-armeijan uskomaton taitolaji – ja kuljetetuksi vihollisen puolelle. Siellä heitä odotti kuulustelujen ja vankileirien ketju, joiden toteuttajina oli myös joukko suomen kielen taitoisia maamiehiämme.
Kuulusteltujen kertomaa varmistettiin Suomen puolelta hankituin seikkaperäisin vakoilutiedoin. Ne kirjataan ja käytetään jatkossa hyväksi. Propaganda hyödyntää vangin kohtalon lentolehtisissään, tieto levitetään omaisille ja rintamalle: ”Täällä vangeilla on hyvät olot, tulkaa tekin”.
Kohtalotarinat totta
Kirjansa lopussa Malmi kertoo keskustelusta Varsovan liiton joukkoja komentaneen marsalkka Viktor Kulikoville aikomuksestaan tutustua Neuvostoliiton sotavankileireihin ja niiden suomalaisiin. Äkkiä ilmenee, että marsalkka on samoissa aikeissa unohdettujen neuvostoliittolaisten sotavankien suhteen. Portit Moskovan arkistoihin aukenivat, ja Mannerheimin miesten tarinat alkoivat muotoutua – kiitos myös suomalaisarkistojen ja itse vankien.
Malmi kertoo värikkäästi ja lukemattomin yksityiskohdin. Puolihirtehisesti kirja antaa neuvostoliittolaisesta kuulustelu- ja urkintakulttuurista jopa ylentävän luonnehdinnan: Stalinin (tänään Vladimir Putinin aikakautena) järjestelmää voi hyvin nimittää oikeaksi ”tietoyhteiskunnaksi”. Systeemi on niin perusteellisesti uppoutunut tietojen ja tunnustusten hyödyntämiskulttuuriinsa.
Tarinat eivät ole ainoastaan synkkiä. Rääkätytkin ihmiset etsivät toinen toisistaan ystävyyttä ja toivon kipinää. Leivän saanti on selviämisen elinehto, siitä riidellään, tapellaan ja käydään kauppaa. Tupakan merkitys ei-tupakoivalle on outo olotila mutta välttämättömyys riippuvaisille.
Mannerheimin miehet on yksi osa siitä valtavasta kirjallisuuden aihepiiristä, jonka maailman historiaa muuttanut Alexander Solzhenitsynin tuotanto käynnisti. Kun tämän ensimmäiset teokset ilmestyivät, kommunistivaltion kustantamoille virtasi tuhansia vankileirikuvausten käsikirjoituksia. Kun järjestelmä hajosi, niistä tuli jopa koulukirjoja. Tänään rajan takana kaikki on taas toisin.
Kuinka alas ihminen voidaan painaa
Vankileireillä ihminen pantiin pakkotyöhön, mutta paljoa järkeä vangittujen hyödyntämiseen ei käytetty. Huonosti ruokittu ryysyläinen ei yltänyt tulokselliseen työhön. Seurauksena olivat sairaudet, jotka kulkeutuivat vartijakaartin kautta muualle yhteiskuntaan. Toisaalta: eipä luurangoksi laihtuneesta ollut kapinan tekijäksi, saati tundralle pakenijaksi.
Ruokolahtelainen perheenisä ja korpraali Aarne Heinonen kertoo tarinansa, jonka ajallinen kesto on kuin tuhannen ja yhden yön mittainen: kesäkuusta 1941 aina vuoden 1944 marraskuuhun saakka. Vasta vuosikymmenten aikana hän uskoo, ettei vangiksi joutumisessa ollut hävettävää, vaikka se asui ensin hänessä kuin syöpä. Hän selvisi ja pääsi perheensä pariin. Suomalaiset salonkikommunistit lällättivät: pitikö sinne lähteä.
Heinonen kutsuttiin heti sodan jälkeen Suomeen palattuaan hotelli Torniin valvontakomission juttusille. Tarkoitus oli varmistaa, että hän olisi kuulijainen kiitollinen voittajien kidutuksista:
”En vastannut Tornin miesten kysymyksiin. Kerroin olevani ylpeä tyttäristäni. Muistelin heille Venäjän suurinta rikkautta: vanhoja naisia. He minut pelastivat. Näin, kuinka he kantoivat ikuista rakkautta, totuutta ja armoa… He tiesivät, mitä tarkoitin”.
Kirjan tekijä myös itse kuulee vanhalta naiselta todistuksen, joka jää mieleen hänen etsiessään suomalaisia sotavankeja. Arkistovirkailija Lida kysyy, montako sinulta puuttuu? Malmi kertoo:
”Kuusituhatta joutui kadoksiin. Heistä parituhatta varmaan katosi pommituksissa. Suomeen palautettiin pari tuhatta, mutta viimeisten parin tuhannen kohtalosta olisi kiva kuulla. Lida siemaisi shamppanjaa. Hän maiskutteli kuplia ja katsoi minua kummissaan. Sitten hän joi lasinsa tyhjäksi. Hän näytti vihastuvan. Kyynärpäät nousivat pöydälle. Mietin, mikä on. Täytin lasin. Nyt hän ei ollut enää sotilas, vaan äiti. Sirisevä ääni sai basson sävyjä”.
”Meillä 1920-30-luvuilla tapettiin 20 miljoonaa älykkäintä. 1940-luvulla sodissa kaatui 20 miljoonaa rohkeinta. Näiden kanssa tässä nyt mennään”.
Kirjan kuvaamien vankien kohtaloista on kulunut aikaa kahdeksan vuosikymmentä, ylikin. Yhä uusia sotilaita syntyy, kuolee tai vangitaan. Jossakin Kremlin muurien suojassa elää taas mies, jolta viha on vienyt elämänilon ja suhteellisuuden tajun.
Timo Malmi: Mannerheimin miehet. Warelia 2023.
