Sote-rahat pitää saada riittämään. Siitä huolehtiminen on yhtä tärkeää kuin siitä, että hoitoon pääsee nopeasti ja että jokainen saa hoivaa. Ilman tervettä taloutta ei nimittäin ole toimivia palveluita.
Tällä hetkellä palvelujen rahoitus ei ole kestävällä pohjalla. Sote-menot kasvavat liian nopeasti – noin miljardilla joka vuosi. Nykytahdilla hyvinvointialueiden menot ovat kasvamassa melkein seitsemällä miljardilla eurolla vuosikymmenen loppuun mennessä.
Pelkästään terveydenhuoltomenot ovat paisuneet tasaisesti, noin 3-5 prosentin vuosivauhtia. Esimerkiksi 1995-2009 reaalikasvu asukasta kohden oli keskimäärin 4,1 % vuodessa. Meno on jatkunut. Koronavuosi 2020 kasvatti menoja 4,9 prosenttia. Hoivamenot ovat tulevina vuosina vielä nopeammassa kasvussa. Vauhti on liian ripeä. Jos tahdomme pelastaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan, on sote-menojen kasvu saatava hallintaan. Ikääntymisen myötä menot vääjäämättä kasvavat, mutta kasvu pitää olla suunniteltua ja sovittaa talouden kantokykyyn.
Sote-menot ovat jo nyt neljännes koko valtion yli 80 miljardin euron budjetista ja osuus kasvaa tulevaisuudessa. Samalla pitää huolehtia siitä, että esimerkiksi puolustukseen, eläkkeisiin ja koulutukseen riittää tulevaisuudessa rahaa. Toisaalta haluamme ehdottomasti pitää kiinni palvelulupauksesta: jokainen ansaitsee erinomaiset terveyspalvelut ja riittävän vanhuuden hoivan. Sekä palveluiden laadun että julkisen talouden kannalta on välttämätöntä löytää keinoja parantaa kustannustehokkuutta ja vaikuttavuutta. Muuten edessä on velkaantumisen jatkuminen ja lopulta palvelutason luisu.
Tahdon tehdä selväksi yhden asian: Kokoomus ei ole esittänyt sote-menojen leikkausta, vaan kustannuskasvun hillintää. Tässä ei ole mitään tavatonta – tämä on alun perin ollut koko sote-uudistuksen tavoite! Myös vasemmistohallituksen itsensä tekemä hyvinvointialueiden rahoitusmalli pitää sisällään vaatimuksen tuottavuuskehitykseen, koska palvelutarpeen kasvusta otetaan huomioon vain 80 % vuodesta 2025 alkaen.
Miten kustannuksia sitten voidaan hillitä? Työkaluja löytyy. Esimerkiksi hoitoketjujen parempi yhteensovittaminen (integraatio), kiinteistöjen tehokkaampi käyttö, parempi johtaminen ja henkilöstöhallinto, digitalisaatio ja ICT-kulujen järkevöittäminen, yksityisten palvelujen hyödyntäminen, hankintojen tehostaminen ja uudet toimintatavat tuovat tehokkuutta.
Kaikkein oleellisinta on tietenkin lisätä ennaltaehkäisyä ja hoitojen vaikuttavuutta. Halvin sairaus on sellainen, joka ei pahene tai edes synny. Suomen yleisimmistä sairauksista suurin osa liittyy elintapoihin tavalla tai toisella. Terveyden edistämisellä on tietenkin paljon myös muita myönteisiä vaikutuksia – säästyneet eurot ovat hyvä lisä. Terveydenhuollon painopistettä pitää saada siirrettyä sairauden alkuvaiheeseen, perustasolle.
Vaikuttavuuden ja tehokkuuden parantumisesta hyötyvät niin potilas, ammattilainen kuin veronmaksajakin. Useiden asiantuntijoiden mukaan kustannustehokkuudessa on miljardien eurojen säästöpotentiaali. Mikäli kallein kuntapuolikas olisi päässyt yksikkökustannuksissa keskimääräisen kunnan tasolle, olisi julkisessa taloudessa saavutettu miljardin euron säästö vuodessa tinkimättä palvelutasosta. Myös valtiovarainministeriö on arvioinut, että miljardin euron tuottavuushyöty vuodessa on mahdollinen ilman palveluista leikkaamista.
Mitä kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden tavoittelu tarkoittaa sote-alan ammattilaisille eli henkilöstölle? Sote-alalla työskentelee yli 220 000 työntekijää. Jos mitään ei tehdä, eri arvioiden mukaan alalle saatetaan tarvita jopa noin 200 000 uutta työntekijää eläköitymisen ja palvelutarpeen kasvun takia vuosikymmenen sisään. Ilmiselvää on, että tämä on lähes mahdotonta. Työtä on siis välttämätöntä järjestellä niin, että hoitohenkilökunta voi keskittyä siihen, mitä varten he ovat töitä tulleet tekemään: tarjoamaan ihmisille hoitoa ja terveyttä. Ei ole kenenkään etu, että hoitohenkilöstön ajasta leijonan osa menee lomakkeiden täyttämiseen ja kymmenien eri raportointijärjestelmien käyttämiseen. Sote-ammattilaiset tarvitsevat parempaa johtamista, joustavuutta ja myös riittävästi tukihenkilöstöä.
Työn järjestely ja kokonaisuuden hallinta eivät tietenkään ole yksittäisen terveys- tai hoiva-alan ammattilaisen harteilla, vaan johdon. Hyvinvointialueilla on suuri vastuu muutoksen aikaansaamisesta. Muutos on kuitenkin mahdollinen – ja välttämätön. Hyvinvointialueiden rahoitusmalli vaatii parantamista ja valtion ohjausta sekä tukitoimia tulee kehittää, mutta toimivan johdon vastuuta ei voi mikään korvata.
Suomen kohtalonkysymys on, että hyvinvointialueiden johdossa tehdään töitä kädet savessa eikä olla kädet ojossa pyytämässä valtiolta lisää rahaa. Sama pätee valtakunnan poliitikkoihin. On vastuutonta uskotella ihmisille, että sosiaali- ja terveyspalvelujen ongelmat ratkeaisivat vain kaatamalla järjestelmään lisää velkarahaa. Edessä on iso urakka – mutta meillä kaikille elintärkeä.
