Melkein kaikilla syntymästään saakka kuuroilla on kuulevat vanhemmat. Aluksi kuurous voi olla järkytys, mutta aikaa myöten tiedon ja kokemuksen kautta asetelma tasaantuu. Paljon yhteiskunnalliset asennemuutokset ovat auttaneet Suomessakin viime vuosikymmenten aikana.
Suhtautuminen kuuroja kohtaan oli aiemmin julmaa. Natsi-Saksan rodunjalostus merkitsi monille vähemmistöille tappotuomiota. Viittomakieli oli Suomessa vielä sotien jälkeen kielletty. Erityisesti lääketiede otettiin rodunjalostuksen avuksi. Kuurojen oikeuksiin rotuhygienia vaikutti vuosina 1929-1970, voimassa oli rotuhygieniaan perustuva avioliittolaki ja vuosina 1935-1970 steriloimislaki.
Kuinka vähän aikaa noista ihmisten luokitteluun tähtäävistä epäinhimillisistä käsityksistä onkaan kulunut! Thomas Sandholm (s. 1963) muistaa ihmetelleensä lapsena, miten kenelläkään muulla ei ollut mukanaan lapsia kyläilemässä. Monet pariskunnat olivat lapsettomia – avioliittolain vuoksi.
Suomikin pyrki peittelemään kuurot näkymättömiin, se koettiin häpeälliseksi. Sandholm on itse kasvanut kuurossa perheessä aikana, jolloin Suomen valtio oli kieltänyt kuuroilta perheen perustamisen. Viittomista oli vältettävä vaikkapa kadulla, jottei joutunut pilkan kohteeksi. Läntisessä maailmassa suhtautuminen kuuroihin oli huomattavasti avarakatseisempaa, mikä houkutteli Sandholmia jo nuorena etsiytymään ulkomaille.
Kielitaito ensin, sitten maailmalle
Thomas Sandholmin kohdalla ahkeruuden sävyttämät lapsuus- ja nuoruusvuodet palkitsivat. Hän kehittyi tiedoiltaan ja taidoiltaan kanssakäymiseen sekä hallitsi viittomakielen niin, että uskaltautui ulkomaille.
Rohkeutta tähän lisäsi se, että esimerkiksi Yhdysvalloissa suhtautuminen kuurouteen oli kuin elämä muutoinkin tuossa kansojen sulatusuunissa: viittomakieliset olivat vain yksi ryhmä muiden joukossa. Siellä erilaisuus oli rikkautta, ei harmillinen poikkeavaisuus.
Meillä kuulevilla on iskostuneena käsitys, että viittomakieli olisi ylikansallista, ja että kuurot ymmärtäisivät viittomalla toinen toisiaan. Näin ei välttämättä ole, koska maailmalla on ehkä kolmisen sataa eri viittomakielen lajia.
Suomen, Ruotsin ja Englannin kielikulttuurit ovat lähempänä toinen toisiaan, kuin mihin matkojen päässä käytäntö on vienyt. Niinpä liikkuessaan mantereelta toisella Sandholminkin joutui säätelemään omaa viittomakieltään paikallisesti ymmärrettäväksi, mikä vaati opettelua.
Kuinka viittomakielinen nuorimies selvisi maailmalla? Sandholm kertoo vaikeuksista, joista oli vain kuulevien maailmassa selviydyttävä. Joskus apuna olivat kuurojen kieltä ymmärtävät kuulevat, jotka toimivat tulkkeina. Usein oli selviydyttävä hitaasti mutta varmasti: kynän ja paperin avulla. Oma lukunsa on kohtalonketju, joka johti Australiassa Sandholmin ja hänen tulevan vaimonsa tapaamiseen, ihastumiseen.
Philippa Vincentin ja Thomas Sandholmin naimisiinmeno ja lopullisen asuinpaikan ratkaiseminen oli monivaiheinen prosessi. Yksi konkreettisesti Suomeen asettumisen peruste oli Sandholmin työhistoria ja lopulta Yleisradiosta saamat työtehtävät. Opettajan ja viittomakielisen uutisankkuroinnin merkitys oli ratkaiseva, palkitseva tehtävä.
Kuuro on kuuro taivaassakin – kuin tiukkaa uskoa sekin
Vastoin kuin nuori pari luuli, he olivatkin saava neljä kuulevaa tytärtä. Thomas Sandholm on kuurojen tiukka aktiivi. Hänen elämänkäänteensä kertovat, ettei hän lipeä periaatteistaan helposti. Koirankin tuli olla kuuro. Kuulevia saattaa ihmetyttää, ettei osa kuuroista halua saada kuuloaistia eli ”parantua” asiaintilasta, joka heille on hyväksytty, kulttuurinen olotila. Eräs dramaattinen episodi johti siihen, ettei Sandholmien pariskunnasta kumpikaan ole kuulunut pitkään aikaan kirkkoon.
Ratkaisu kulminoitui törmäykseen Sandholmin äidin hautajaisissa. Ensiksikin vaatimus oli ehdottomasti: tilaisuudessa ei kuulla urkujen soittoa, näin sitä eivät saisi kuulla edes kuulevat. Ulkopuolinen tuon voisi kerrata tilaisuuteen, jossa näkevien silmät peitettäisiin, jotta eivät sokeiden tapaan näkisi. Pappi hyväksyi vaatimuksen pitkin hampain, mutta sitten tapahtui fataali.
”Pappi alkoi yhtäkkiä viittoa: kun äiti haudataan, hän muuttuu taivaassa kuulevaksi! Siitä olin sillä tavalla, että mitä minä oikein näin? Että äiti muuttuu taivaassa kuulevaksi? Ei todellakaan muutu. Ei, hän on taivaassakin kuuro”.
Usko kuurouden kaikkivoipaisuuteen panee osan kuulevista ihmetyksen valtaan. Sandholm kertoo aina kuvitelleensa ja toivoneensa, että hänellä olisi kuuroja lapsia, ja että hänelle ei voisi edes syntyä kuulevia lapsia. Merkillinen pettymys, jota hän on kyllä myöhemmin pyöritellyt parhain päin. Hänellä on neljä kuulevaa, mahtavaa ja upeata tytärtä.
Sandholmin kovaksi keitettyä kuurouden välttämättömyyttä lukijan on lupa kyseenalaistaa. Onko illuusio tai realistinen toive kuulon saamisesta ajatuksena kuin syntiä? Jos nykyaikaisin menetelmin ihmiselle voidaan suoda kuuloaisti, miksi luokitella eräänlaiseksi petokseksi, erkaantumiseksi omasta tiiviistä ryhmästään? Ulkopuolisen kyyninen kysymys olkoon: entä puolisokean silmälasit, liikuntakyvyttömän apuvälineet, jopa elinsiirrot?
Sandholmin kirja on muistutus kuurojen kokemasta – hänen itsensä kohdalla kyse on onnistumisen tarinasta. Musta historia tuo esille kuurojen sovintoprosessin välttämättömyyden. Alkanut työ on edelleen kesken.
Sami Koski & Thomas Sandholm: Thomas Sandholm. Syntynyt viittomaan. SKS 2023.
