Toimittaja, kirjailija Ariela Säkkisen teos perustuu professori Paavo Yli-Vakkurin aiemmin julkaisemattomiin muistiinpanoihin hänen elämästään neuvostoliittolaisissa sotavankileireissä jatkosodan aikana.
Paavo Yli-Vakkuri syntyi vuonna 1914 Kauhajoella ja ylioppilaaksitulonsa jälkeen hän suuntautui metsäalalle. Metsänhoitajaksi hän valmistui vuonna 1938 ja sai assistentin paikan Helsingin yliopiston metsähoitotieteen laitokselta.
Jatkosotaan Yli-Vakkuri osallistui viestipataljoonassa vänrikkinä. Elokuussa 1941 hän sai tehtävän, jonka yhteydessä hän jäi vihollisen vangiksi. Kuulusteluissa mies kertoi vain perusasiat, kuten nimen, syntymäajan, sotilasarvon ja kansalaisuuden. Lisäksi Yli-Vakkuri keksi tarinan, jonka mukaan hän oli toiminut viestipataljoonassa vain siviilitehtävissä metsänhoitajana.
Tätä kertomusta ei aluksi nielty, joten Yli-Vakkuri vietiin maakuopan reunalle ja häneltä kyseltiin uudestaan. Kieltäytymisen jälkeen neuvostoupseeri kohotti aseensa ja loppu näytti varmalta. Kuulustelija kuitenkin laski aseensa ja kyselyt jatkuivat.
Paljon rankemmat metodit olivat käytössä Leningradissa, pahamaineissa Krystyn vankilassa, jonne vänrikki siirrettiin. Siellä häntä hakattiin joka päivä pampulla, välillä pahoinpitely keskeytettiin, mies nostettiin pystyyn ja kyselyt alkoivat. Viimein kuulustelijat uskoivat Yli-Vakkurin sitkeästi toistaman tarinan.
Elokuun loppupuolella Yli-Vakkuri lastattiin kymmenien muiden vankien kanssa junanvaunuun ja edessä oli viikkojen matka vankileirille. Olosuhteet vaunussa olivat hirvittävät, karjavaunu oli täynnä nääntyneitä, kidutettuja ja sairaita miehiä. Ruokaa ei ollut juuri lainkaan ja vettäkin vain vähän. Jos joku kuoli, hänet vain heitettiin ratapenkalle.
Olosuhteiden takia jotkut vangit menettivät matkalla järkensä. Oli hyvin lähellä, ettei Yli-Vakkurillekin käynyt näin, sillä kuljetuksen jälkeen hän oli niin heikossa kunnossa, että näki viikon ajan hallusinaatioita.
Leiriltä toiselle
Määränpää oli Temnikovissa, noin 500 kilometriä Moskovasta kaakkoon, mutta sieltä seurasi nopeasti siirto Jelabugan entiseen luostariin, joka oli muutettu sotavankilaksi. Se oli noin tuhat kilometriä Moskovasta itään ja siellä olosuhteet olivat ainakin kohtelun kannalta siedettävät, Yli-Vakkuri säästyi kuulusteluilta ja kidutukselta, mutta hänet pakotettiin osallistumaan saksan kielellä pidettyihin poliittisiin valistustilaisuuksiin. Kommunistiksi Yli-Vakkuri ei silti kääntynyt.
Heinäkuussa 1942 vangit siirrettiin kauemmas itään, Orankin leirille, joka myös oli entinen luostari. Alun perin vankila oli tarkoitettu puolalaisille, mutta sinne aloitettiin sijoittaa myös muita kansallisuuksia, suomalaisten lisäksi etenkin saksalaisia, romanialaisia ja italialaisia.
Vangit nukkuivat pitkällä puulavitsalla ilman mitään vuodevaatteita myös talvisin. Luteita oli niin paljon, ettei niiden tappamisesta ollut mitään hyötyä, joten miehet yrittivät nukkua syöpäläisten juoksennellessa heidän päällään.
Neuvostoliiton sotavankileireillä elintarvikehuolto oli erittäin kehnolla tasolla. Siitä huolimatta leireillä teetätettiin jatkuvasti töitä. Orankin peltotöissä luisevia, heikkokuntoisia miehiä valjastettiin jopa kahdeksan kerrallaan ison kyntöauran eteen toimimaan vetojuhtina.
Yli-Vakkurin siviilikoulutuksesta oli hyötyä, sillä metsätöissä hän tiesi, mitkä kasvit olivat syötäviksi kelpaavia. Myös vartijoiden keittiöjätteiden kaatopaikalta saattoi löytää esimerkiksi perunankuoria, joista pystyi tekemään keiton.
Kammottavat olosuhteet opettivat vangit turvautumaan mitä epätoivoisimpiin keinoihin selviytyäkseen. Vankien salissa oli makuulavereita jopa kuudessa kerroksessa. Vangit keksivät pitää kuolleita ylimmillä lavereilla, koska sinne aina annettiin ruoat narulla vetäen ja näin muut saivat kuolleille annetut ruoka-annokset. Kuolleita pidettiin elävien keskuudessa niin pitkään kuin mahdollista.
Vangit pyrkivät leireillä välttämään sairastupia viimeiseen saakka, sillä sairaat saivat vähemmän ruokaa ja hygieniataso oli vieläkin heikompi kuin parakeissa. Lääkkeitä ei yleensä ollut, ja jos olikin, niitä annettiin samalla piikillä potilaasta toiseen.
Viimeinen koettelemus
Orankin leirin jälkeen Yli-Vakkuria siirreltiin useisiin eri kohteisiin ja heinäkuussa 1944 sijoituksena oli Krasnogorsk Moskovan luoteisrajalla. Siellä vänrikki joutui erittäin raskaaseen kuljetustyöhön. Tehtävänä oli kuljettaa kookkaita tammipölkkyjä leirin keittiölle.
Vartijat kasasivat pölkkyjä vankien olkapäille ja Yli-Vakkurikin sai kannettua kuormaansa, kunnes lyyhistyi ja lasti vieri maahan. Vartijat nostivat puut uudelleen kantoon ja vauhtia annettiin pistimillä kylkeen tökkimällä. Vänrikki saa tehtävänsä suoritettua, mutta hänen selkänsä vaurioitui pahasti.
Vapaus koitti viimein loppuvuodesta 1944 ja vankeudessa kärsimiensä vammojen seurauksena Yli-Vakkuri laskettiin 40-prosenttiseksi sotainvalidiksi.
Ariela Säkkinen: Pahinta oli kylmyys. Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa. 367 sivua. Minerva Kustannus Oy.
