Seurattuani eduskuntavaalien puheenjohtajatentit neljä vuotta sitten jäi mieltäni kaivelemaan paradoksaalinen havainto: Vapaus ei ole arvo suomalaisessa politiikassa.
Oikeastaan kyseessä oli skandaali, sillä perustuslain mukaan vapaus on ainoa yhteinen arvomme.
Tenteissä vain yksi puheenjohtaja nosti yllättäen vapauden esiin puolueensa perusarvona. Sittemmin on tullut selväksi, että kyse oli yksityisajattelusta.
Koska tämän kevään vaalikeskusteluissa vapaudesta ei puhuttu senkään vertaa, havaintoni alkoi huutaa tulkintaa ja vastausta.
Onko yhteiskuntamme alkuperäinen tarkoitus haihtunut savuna ilmaan?
Liberaalissa demokratiassa jokainen ihmisyksilö valitsee arvonsa, ajattelee, toimii ja ilmaisee itseään vapaasti. Koska yksilön vapaus edellyttää arvovapauden, muita yhteisiä arvoja ei voi olla.
Tämä käy hyvin selväksi perustuslakia lukiessa. Suomen täysivaltaisen tasavallan arvoperusta määritellään kolmella käsitteellä. Valtiosääntömme turvaa (1) ihmisarvon loukkaamattomuuden ja (2) yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää (3) oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa.
Näistä kolmesta vain yksilön vapaus on itseisarvo. Se ei palvele muita arvoja, vaan muut arvot palvelevat sitä. Ihmisarvo annetaan jokaiselle, oikeudet turvataan ja oikeudenmukaisuutta edistetään tasavallassa siksi, että jokaisen yksilön vapaus voisi toteutua täysimääräisenä.
Ihmisarvo ja oikeudet ovat siis välineellisessä suhteessa ihmisten vapauteen, joka on yhteiskuntamme ainoa arvolähde. Heti kun sitä aletaan sekoittaa, liberaalin demokratian kirkas vesi sumenee ohjatun tai kontrolloidun totaalidemokratian suuntaan. Viitteitä tällaisesta on nähty esimerkiksi sananvapauden rajoittamisyrityksissä.
Politiikan on perustuttava arvoihin
Järkevä politiikka nojaa tosiasioiden ja arvojen tarkkaan erottamiseen. Tilannekuva ja vaikutuskeinot täytyy perustaa objektiiviseen totuuteen, mutta päämäärien asettamiseen tarvitsemme arvoja.
Houkutus sotkea arvot ja tieto voi kasvaa suureksi, mutta lopputulos on aina sama. Tosiasioista ja tieteellisistä tutkimustuloksista me emme voi päätellä ainoatakaan poliittista tavoitetta. Siitä, mitä on ei voi johtaa sitä mitä tulisi olla, leikkaa Humen giljotiini.
Herää kysymys, emmekö siis myös arvoliberaalissa yhteiskunnassa tarvitse yhteisiä arvoja voidaksemme säätää lakeja ja päättää yhteiskuntapolitiikan suuntaviivoista, jotka koskevat meitä kaikkia?
Mutta mistä voisimme yhteiset arvomme johtaa, kun mitään yhteistä uskontoa, aatetta tai muuta arvoperustaa ei ole? On vain yksilön vapaus ja sen turvaaminen.
Suomessa on koko itsenäisyyden ajan, heti perustuslain säätämisen jälkeen, vallinnut liberalistinen yhteiskuntamalli. Pelkästään tämän satavuotisen perinteen vuoksi tulisi poliittisten arvopäämäärien asettamisen – puolueissa ja eduskunnassa – aina nojata kysymykseen yksilön vapauden turvaamisesta tai rajoittamisesta.
Miksi ihmeessä suomalaiset puolueet jauhavat tasa-arvosta ja tulonjaosta mutta eivät pukahda vapaudesta mitään?
Vahinkoperiaate
Liberalistisen yhteiskunnan filosofiassa on loogisen analyysin perusteella jo pidemmän aikaa laajasti hyväksytty John Stuart Millin vahinkoperiaate. Sen mukaisesti yksilön toiminnan vapautta voidaan rajoittaa vain, jos hän vahingoittaa toisia yksilöitä ja heidän toiminnan vapauttaan.
Juuri tämä rajanveto vapauden turvaamisen ja rajoittamisen välillä tulisi aina nostaa esiin, kun poliittisista tavoitteista keskustellaan, koska se on yhteiskuntamallimme perustavin arvovalinta. Erehdykset suuntaan tai toiseen kostautuvat. Vapauden mosaiikki voi rakentua vinoon.
Ehkä näin on jo käynytkin hyvinvointivaltiota kehitettäessä. Sosialismin ja liberalismin liitto ei toimi, sillä pakotettu yhteisvastuu, valtavat tulonsiirrot ja oppimiseroja supistava koulutuspolitiikka rajoittavat ihmisten toiminnan vapautta niin vahvasti, että sitä voidaan pitää yksilön vapauden vahingoittamisena.
Nurinkurinen asetelma pakottaa kysymään, olisiko vapaus jo kokonaan päässyt unohtumaan suomalaisilta poliitikoilta, joilla on koko ajan kiire tasaamaan tuloja ja muita ihmisten välisiä eroavuuksia? Sosialistinen ajattelutapa on meille jo niin juurtunut, että täysin harhaanjohtavasti puhutaan jopa ”eriarvoisuudesta” ja ”etuoikeutetuista”, vaikka kumpaakaan ilmiötä ei meidän yhteiskunnassamme voi liberalistisen perustuslakimme vuoksi esiintyä. Jos esiintyy, niin oikeusvaltio siihen heti puuttuu kovalla kädellä.
Mitä puolueohjelmat sanovat vapaudesta?
Neljä vuotta sitten eduskuntavaalien alla vain perussuomalaisten silloinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho mainitsi puolueensa perustavaksi arvoksi vapauden. Oliko Suomen arvokonservatiivisin ja nationalistisin puolue jätetty yksin vaalimaan liberalismin aatetta?
Paradoksaalinen havainto sopi hyvin ajatukseeni liberalismin nurinkääntymisestä sosialismin painostuksen alla. Kuuluiko vapauden aate enää unohdetun kansan kaihossa valita arvonsa ja elää poliittisesta korrektiudesta piittaamatta? Meitä ei määräillä eikä pakoteta yleisesti hyväksyttyyn muottiin.
Tämän kevään vaalikeskusteluissa puhetta vapaudesta ei kuultu enää lainkaan.
Havainto on niin kummallinen, että päätin tarkistaa kuuden suurimman puolueen periaateohjelmat. Millaisen arvon ne antavat vapaudelle?
Kuva selkiytyi ja hämmästykseni kasvoi.
Vain yksi puolueista kannattaa yksilökeskeistä liberalistista vapauskäsitystä – siis sitä, mikä on perustuslakimme lähtökohta. Halla-ahon puhe vapaudesta perussuomalaisten arvona vaikuttaa hänen omalta keksinnöltään. Vapaus ilman yhteisöllistä kompromissia löytyy vain kokoomuksen ohjelmasta.
Kokoomuksen periaateohjelmassa vapauden ja vastuun suhde ilmaistaan ihmiskeskeisesti: ”Vapauteen kuuluu erottamattomana osana vastuu. Se tarkoittaa, että kun ihminen toteuttaa vapauttaan, hän ottaa vastatakseen samalla valintojensa seuraukset, sekä kielteiset että myönteiset. Hyvä ja reilu yhteiskunta kannustaa vastuulliseen toimintaan ja palkitsee siitä.”
Emme siis ole vastuussa yhteiskunnalle tai valtiolle vaan toisille ihmisille, yksilöille. Tämä voidaan hyväksyä liberalistisen filosofian mukaiseksi ajattelutavaksi. Yhteiskunta kannustaa yksilöitä, mutta ei ole heidän mittapuunsa.
Merkillepantavaa on vastuun korostaminen. Valintojen seurauksethan ulottuvat kauas eikä kukaan voi niitä ennakoida. Missään ei ilmaista suoraa sitoutumista Millin vahinkoperiaatteeseen.
Vastuuperiaate, jota itsekin kannatan, voidaan kuitenkin tuoda liberalistiseen yhteiskuntaetiikkaan vain vahinkoperiaatteen kautta. Ihmisten keskinäisriippuvuus on avainasemassa. Koska me olemme niin sidottuja toisiimme, ihminen voi esimerkiksi vahingoittaessaan itseään vahingoittaa myös muita, jotka joutuvat hoitamaan häntä ja hänen laiminlyöntiensä seurauksia. Siksi on sekä vahinko- että vastuuperiaatteen kannalta oikein kannustaa ihmisiä terveisiin elintapoihin ja pitämään huolta omasta elannostaan ja itsenäisestä toimintakyvystään.
Kun siirrytään puolueissa kokoomuksesta vasemmalle, kollektivismi ja sosialismi jyräävät yksilökeskeisen liberalismin.
Sosialidemokraattien periaateohjelmassa vapauden ja vastuun suhde määritellään vahvasti yhteisöllisyyden kautta: ”Vapaus vahvistaa ihmisen voimavaroja, jotta hän voi toteuttaa itseään ja vahvistaa yhteisöään yhdessä yhdenvertaisena muiden kanssa. Vapaus ei saa olla vain vahvojen vapautta. Kenelläkään ei ole oikeutta toimia muiden vapauden kustannuksella eikä yhteisöllä ole oikeutta kahlita kenenkään yksilöllisyyttä.”
Kollektivistiset sosialidemokraatit kyllä yrittävät esiintyä liberaaleina, mutta tuloksena on ristiriita. Koska yksilön arvostaminen ilman yhteisöä ei tule kyseeseen, vapauden idea uhrataan yhteisön vahvistamiselle yhdessä muiden kanssa. Vahinkoperiaatteen muotoilussa yksilöllisyys ja vapaus sekoittuvat kuin huonossa tenttivastauksessa.
Maaseutuyhteisöjen tunnelmia kosiskeleva keskustan periaateohjelma on liberalismin kannalta kiusallista luettavaa. Vapaus määritellään vastuulliseksi ihmisyyden toteuttamiseksi, joka on yhteisöllinen velvollisuus: ”Tuemme kaikkien mahdollisuutta toteuttaa ihmisyyttään vastuullisen vapauden hengessä. Jokaisella on velvollisuus kantaa voimavarojensa mukaan vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Lähiyhteisöissä luomme välittämistä ja huolenpitoa.”
Luonnollisesti myös Vasemmistoliiton periaateohjelmassa vapauden rajat määritellään yhteisöllisen vastuun ja solidaarisuuden kautta: ”Vapaus on ihmisen oikeus ja mahdollisuus itsensä toteuttamiseen ja luovuuteen. Vapaus on jokaisen ihmisen yksilöllisyyden ja koskemattomuuden kunnioittamista. Vasemmistolle vapauteen liittyy aina yhteisöllinen vastuu ja solidaarisuus. Vapaassa yhteiskunnassa jokaisen vapaus on kaikkien vapauden ehto.”
Määritelmän viimeinen lause noudattelee Kommunistisen puolueen manifestin (1848) niukkasanaista luonnehdintaa tavoitteena olevasta ”vapauden valtakunnasta”. Reaalihistorian valossa lause irvistää rumasti. Neuvostoliitossa, Kiinan kansantasavallassa, DDR:ssä ja muissa kommunististen puolueiden hallitsemissa maissa yksilöiden vapaudelle ei ole annettu mitään arvoa.
Myös Vihreiden määritelmä ihmisten vapaudesta johtaa kollektiiviseen vastuuseen: ”Jokaisella on oikeus elää haluamallaan tavalla, kunhan ei rajoita toisten oikeutta samaan. Vapauden kanssa käsi kädessä kulkee vastuu. Jokaisella tulee olla oikeus ja vapaus määritellä oma itsensä ja elämänsä. Samalla meillä on ihmisinä ja yhteiskuntana kollektiivinen vastuu toisistamme ja ympäristöstämme nyt ja tulevaisuudessa. Hyvinvointimme perustuu toistemme tukemiseen ja yhteiseen vastuunkantoon.”
Erikoispiirteenä vihreillä on äärimmäisen individualistisen itsemääräämisoikeuden ja äärimmäisen kollektivistisen vastuun yhdistelmä. Tämä sopii hyvin puolueelle, jonka mielestä ihminen tuhoaa itseisarvoista luontoa, jonka osa hän on ja joka hänen tulee pelastaa. Liian rajoittavaksi koetut logiikan osa-alueet on poistettu vihreän filosofian oppikirjasta.
Perussuomalaisten periaateohjelmassa yksilön vapaus vain vilahtaa taustalla kansanvallan edellytyksenä. Voidaan siis päätellä, että neljän vuoden takainen Jussi Halla-ahon puhe vapaudesta puolueensa arvona oli hänen omaa ajatteluaan.
Vapauspolitiikan tasoa on nostettava
Hyväntahtoisesti yleistäen voisi todeta, että periaateohjelmien perusteella suomalaiset valtapuolueet – yhtä lukuun ottamatta – tunnustavat vapauden arvon, ymmärtävät vahinkoperiaatteen ja liittävät siihen oman muotoilunsa vastuuperiaatteesta. Liberalismin kannalta tilanne ei siis olisi aivan toivoton.
Puolueet eivät kuitenkaan toimi peruskoulussa, vaan ylintä kansanvaltaa käyttävässä eduskunnassa. Käytännössähän lainsäädäntö ja veromiljardien käyttö on valtapuolueiden käsissä. Siksi niiden periaateohjelmia tulee lukea kriittisesti ja korkeaa tasoa edellyttäen.
Liberalistisessa yhteiskunnassa kaikkien perustuslakiin sitoutuneiden puolueiden yhteinen tavoite on turvata ja vahvistaa ihmisten vapautta. Tämän tavoitteen saavuttaminen edellyttää, että puolueiden periaateohjelmissa pidetään silmällä erityisesti liberalistisen yhteiskuntamallin filosofisten perusteiden osaamista.
Tämän kevään vaalien alla kaikki keskeiset puolueet ottivat vahvasti kantaa suomalaisten korkeakoulutettujen osuuden kasvattamisen puolesta. Miksi ne sitten aliarvioivat kansalaisia kirjoittamalla periaateohjelmansa peruskoululaisille?
Jos puolueet ottaisivat ohjelmatyönsä vakavana älyllisenä ponnistuksena Suomen valtiosääntöä kunnioittaen, ne palkkaisivat ansioituneita asiantuntijoita arvioimaan periaateohjelmiensa käsitteellistä logiikkaa liberalistisen filosofian kannalta. Jokainen puolue voisi omaa linjaansa muuttamatta määritellä kaikille yhteisen perusarvon – yksilön vapauden – niin että se kestäisi loogisen kritiikin.
Ensinnäkin tulisi erottaa (1) vapauden filosofinen määrittely (2) vapauden poliittisesta määrittelystä puolueen omien arvolinjausten kannalta. Puolueiden ei kannattaisi työntää päätään Humen giljotiiniin, vaan pysähtyä käsitteiden neutraaliin ja loogiseen analyysiin, ennen kuin aletaan tykittää arvoperusteisia unelmia.
Yksilön vapauden ulkoiset edellytykset (vapausoikeudet, itsenäisyys, riippumattomuus) ja sisäiset ehdot (metakognitio, harkintakyky, itseohjautuvuus) olisi hyvä kuvata lähtökohdiksi, ennen kuin aletaan ottaa kantaa vapauden turvaamiseen, edistämiseen ja rajoittamiseen. Klassinen Millin vahinkoperiaate ja sitä täydentävä vastuuperiaate tulisi kuvata selkeästi ja toisistaan erillään, ennen kuin käsitellään niiden yhteensulautumista puolueen ihannemaailmassa.
Tällainen periaateohjelmien älyllinen selkiyttäminen nostaisi automaattisesti suomalaisen politiikan tasoa. Vapauden mentävä aukko alkaisi täyttyä, kun selkeästi määritellyt käsitteet terävöittäisivät poliittisia keskustelijoita aina kysymään, miten ihmisten vapautta nyt turvataan ja edistetään. Oltaisiin siis perustuslaillisia sanan parhaassa merkityksessä.
Jos kansanedustaja esimerkiksi sosiaaliturvan uudistuskeskustelussa sanoisi, että ihmisten ei sovi olla riippuvaisia sosiaalituista, koska silloin he eivät ole vapaita vaan valtion alamaisia, se ei hermostuttaisi ketään. Toisin sanoen, sosialistinen ajattelutapa ei enää rajoittaisi poliittista keskustelua.
Voisiko Suomesta tosiaankin tulla vapaiden ihmisten tasavalta?
