Suomesta vietiin Ruotsiin pääkalloja 1800-luvulla, ja näistä Karoliinisen instituutin kallokokoelmassa olleet 82 kalloa palautetaan kotimaahan 20. elokuuta.
Suurimman osan niistä otti mukaansa vuonna 1873 lääketieteen tohtori Gustaf Retzius, joka tutki isänsä kehittämää teoriaa. Sen mukaan kallon leveys- ja pituussuhdetta mittaamalla voisi tyypitellä eri heimoja ja kansoja.
Ennen kuin pääkallot haudataan uudelleen, niistä otetaan näytteitä muinais-DNA-, proteiini- ja stabiili-isotooppitutkimuksia varten. Näin saadaan tietoa esimerkiksi ihmisten silmien ja hiusten väristä, terveydestä, ruokavaliosta sekä taudinaiheuttajista.
– Ajoitamme näytteet, selvitämme henkilöiden alkuperää ja sitä, onko mukana keskenään sukua olevia ihmisiä, kertoo Vapriikin tutkija, FT Ulla Moilanen, joka toimii Turun yliopiston bioarkeologian dosenttina.
Tutkimus mahdollistaa kasvoennallistukset
Moilasen mukaan tutkimus avaa ihmisten elämää, ja myöhemmin jopa kasvoennallistusten laatiminen voi olla mahdollista.
– Haluamme antaa näille ihmisille mahdollisuuden kertoa siitä maailmasta, jossa he elivät, Moilanen sanoo.
Palautettavista kalloista 41 on tunnistettu pälkäneläisiksi Karoliinisen instituutin selvityksessä. Seitsemän kalloa on peräisin Pohjois-Savon Pielavedeltä, kolme Rautalammilta ja kaksi Pohjois-Karjalan Enosta.
Loput kalloista on kerätty muualta Suomesta, mutta tarkka paikka on vain osalle tiedossa. Näistäkin voi avautua uutta tietoa stabiili-isotooppitutkimuksen keinoin.
– Isotooppitutkimus perustuu siihen, että juomaveden ja ravinnon mukana elimistöön kertyy alkuaineita. Niiden isotooppisuhteita tutkimalla pystytään esimerkiksi sanomaan, millaisesta kallioperästä juomavesi on ollut peräisin ja missä päin on eletty, Moilanen kertoo.
Kirkkoherra antoi luvan kallojen ottamiseen
Palataan vielä siihen, mistä kaikki alkoi. Antropologi, anatomi Gustaf Retzius mittasi Suomessa 1873 sekä elävien että kuolleiden kalloja nimismiesten ja pappien tuella. Etenkin Pälkäneen vanha kivikirkko osoittautui erinomaisiksi tutkimuspaikaksi: kalloja ei tarvinnut aina edes kaivaa, vaan osan niistä saattoi vain ottaa mukaansa.
Käsitys hautarauhasta oli toisenlainen kuin nykyään Retziuksen tutkimuksen aikoihin.
– Pälkäneen silloinen kirkkoherra antoi luvan kallojen ottamiseen. Nykyihmisen silmiin se näyttää haudanryöstöltä, mutta kyse oli tuolle ajalle tyypillisestä aineistonhankinnasta. Suomalaiset tutkijat kaivoivat luita itsekin ylös, sanoo historian ja arkeologian yliopisto-opettaja Juha Ruohonen Turun yliopistosta. Hän on kartoittanut Retziuksen kallotutkimusten löytöpaikkoja.
Ruohonen ei näe Retziuksen toimia haudanryöstönä, vaan oman aikansa tutkimuksena.
– Tutkijoilla on oman aikansa eettinen koodisto: tuoreisiin hautoihin ei koskettu. Aika ja menetelmät olivat toki toisenlaiset. Kallot liitettiin vertaileviin kokoelmiin, joista niitä vaihdeltiin yleisesti tutkijoiden ja tutkimuslaitosten kesken, hän sanoo.
Tutkijoiden lisäksi myös paikalliset kaivoivat vanhoja luita esiin Pälkäneellä, ja se tapahtui Ruohosen mukaan usein uteliaisuudesta. Niille saatettiin myös löytää maagisia, kansanuskomuksiin perustuvia käyttötarkoituksia.
Teoria lyhytkalloisista suomalaisista ei ollutkaan totta
Gustaf Retziuksen käsitys suomalaisista muuttui tutkimustyön aikana. Sisä-Suomestakin löytyi sekä pitkä- että lyhytkalloisia, vaikka vain lännessä piti olla ”pitkäkalloisia germaaneja”. Tutkija havaitsi, ettei teoria lyhytkalloisista suomalaisista ollut totta.
– Hän totesi itse, että aineistosta ei voi tehdä johtopäätelmiä. Muuttoliike oli Retziuksen mukaan ollut niin suurta, ettei selkeitä eroja löytynytkään, Ruohonen kertoo.
Gustaf Retzius halusi elävien lisäksi tutkia pääkalloja, koska ne saattoivat kertoa vaiheista, jolloin heimot eivät olleet vielä päässeet sekoittumaan. Tämäkään ei johtanut tuloksiin.
Retzius pohjasi olettamuksensa suomalaisista Ruohosen mukaan myös Loimaan kirkkoherran Antero Vareliuksen 1800-luvulla ilmestyneeseen kirjaan suomalaisten heimojen piirteistä. Siinä esimerkiksi hämäläisiä kuvattiin hitaanlaisiksi ja karjalaisia vilkkaiksi.
– Nämä ovat stereotypioita, jotka elävät vieläkin, Ruohonen toteaa.
Joitakin erottavia piirteitä Gustaf Retzius mielestään löysikin, kuten juuri hämäläisten ja karjalaisten erilaisuutta, mutta ei kalloista.
Kallomittaukset saivat pahan leiman
Kalloindeksi piti siis paikkaansa yhtä vähän kuin frenologia, jonka mukaan ihmisen persoonallisuus voidaan nähdä kallon muodoista.
Kallotutkimukset ovat saaneet pahan leiman, koska mittauksilla yksinkertaistettiin asioita, eikä alkuperäinen teoria ollut totta. 1800-luvun teorioiden soveltamista jatkettiin, vaikka Retzius oli todennut ne toimimattomiksi.
Kallomittauksista oli vain lyhyt askel rotuteorioihin, ja 1900-luvun alussa ne valtasivat alaa tiedemiesten ja filosofien levittäminä. Niihin pohjautui myös historian hirvittävimpiin lukeutuva esimerkki rotuoppien soveltamisesta, natsi-Saksan kansallissosialismi vuosina 1933–45.