Suomen käymistä sodista on kirjoitettu paljon. Keski-Suomen Rykmentti oli Suomen armeijan yksikkö, joka ylläpiti ja kehitti maamme kykyä puolustautua. Kouvolalainen historioitsija Sakari Viinikainen katselee sotaväen historiaa valkoisen armeijan syntymästä aina talvisotaan asti.
Rykmentti muotoutui virallisesti vasta 1919 Hämeenlinnassa ja siirtyi kahta vuotta myöhemmin Kouvolaan. Käytännön koulutus ja tulikaste oli saatu vuotta aiemmin Tampereen verisen valtauksen yhteydessä. Yksikössä palveli joukko nimekkäitä henkilöitä: tuleva kenraali Erik Heinrichs, ansioitunut eversti Valo Nihtilä, arkkitehti Alvar Aalto ja asesuunnittelija Aimo Lahti.
Rykmentin matka jatkui kohti Kaakkois-Suomea, Karjalan kannasta ja lopulta huhtikuun lopulla tapahtunutta punaisten pakoa Viipurista. Samalla kun Suomen itsenäisyydestä tuli vihdoin totta, sotaväen ylimmät pitivät kukin huolta omasta kunniastaan.
Niin kansainväliset kuin kotitekoisetkin kitkatekijät aiheuttivat epäsopua. Oli ns. ryssänupseereita (vaikkapa C. G. E. Mannerheim), Saksanmielisiä, Suomenmielisiä jääkäreitä ja ruotsinkielisiä. Maailmalla tapahtui kummia. Aikoinaan Venäjä ja Ranskan Napoleon olivat tehneet Suomea koskevan sopimuksen, jonka mukaan joudumme Venäjän vaikutuspiiriin, mikä pian tapahtuikin 1809.
Vuoden 1918 maaliskuussa Venäjä irtautui sodasta Saksaa vastaan, ja maat sopivat Suomen siirtymisestä Saksan hoteisiin. Saksalaiset valloittivat eteläistä Suomea ja Helsingin, mutta hävittyään ensimmäisen maailmansodan liukenivat vähin äänin pois. Saksalainen kuningasmielisyys sai huvittaviakin piirteitä. Tulevalle kuninkaalle touhuttiin monen moista, henkivartiokaartiakin, mutta suhdanteiden muuttuessa Saksa-into laantui.
Nokkimista ja eripuraa
Yksi Karjalan ratkaisutaistelujen sankareista oli jääkärimajuri Aarne Sihvo, jonka johdolla Suomi torjui punaisten ja venäläisten joukkojen hyökkäyksen. Kuin rangaistuksena hyvin tehdystä työstä Mannerheim syrjäytti hänet. Ylipäällikön väitettiin olleen kateellinen suurta kansansuosiota nauttineelle Sihvolle. Myös asetelmalla ”jääkärit vastaan ryssänupseerit” oli roolinsa.
Itäisen armeijan komentajaksi Mannerheim nimitti kenraalimajuri Ernst Löfströmin, josta hän sai pitkäaikaisen riesan. Kuvannollista herrojen välisille suhteille oli, että Viipurin valtauksen aikoina Mannerheim toi oman junansa Antreaan ollakseen lähempänä alaistaan, mutta Löfström suhtautui entiseen alaiseensa (=Mannerheimiin!) niin ylimielisesti, että siirrätti oman esikuntajunansa keskellä yötä paikalta pois. Kun Viipurin voitonjuhlien aika koitti. Muutoin etiketistä tarkka Mannerheim istutti Löfströmin illallispöydässä matkan päähän itsestään, väliin mahtui alempiarvoisia.
Kun Sakari Viinikainen pääsee irti vapaussotamme keskinäisistä kamppailuista, nuoren armeijan sisäiset erimielisyydet jatkuivat 1920-luvulla. Mannerheim oli kokenut tappion rauhan ajan armeijan suunnittelun suhteen. Saksalaismalli vei voiton, mikä katkeroitti ja hän uhmasi eroilmoituksellaan senaattia, mutta ero hänen harmikseen hyväksyttiinkin.
Kansansuosiosta huolimatta Mannerheimin välirikko maan johtoa kohtaan alkoi, mutta hän oli astuva esiin, tilaus ja tarve syntyi: idän vaara.
Kaksi neroa: Aalto ja Lahti
Viinikainen kuvailee yhden joukko-osaston historiaa, mutta samalla koko maan sotilaallista voimistumista. Näkyvät yksilöt astuivat esiin. Tuleva akateemikko Alvar Aalto oli palvellut jo sisällissodassa, mutta rauhantulon kummallisuuksiin kuului, että hän joutui silti varusmiespalvelukseen Keski-Suomen Rykmentin Kouvolan varuskunnassa vuosina 1922-1923. Varuskunta oli siitä tietysti kiitollinen – saihan se näin osaavan arkkitehdin käyttöönsä.
Rykmentinkomentaja antoi Aallon tehtäväksi suunnitella sotilaskodin seinille jotakin viihtyisyyden parantamiseksi. Syntyi kuvia ja tekstejä, joista ei sen enempää saatu selvää, koska niihin Alvar oli liittänyt merkillisiä latinankielisiä lausahduksia – mitä, sitä kirja ei kerro. Kymmentä vuotta myöhemmin freskot peitettiin maalilla. Myös kasarmialueen pääportin pylväät ja metalliaidan Aalto suunnitteli, ja ne ovat yhä olemassa.
Toinen persoona, joka vaikutti Suomen sotilaalliseen menestykseen oli asemestari Aimo Lahti, ja Suomi-konepistooli. Hänen onnistui päästä toteuttamaan asesuunnittelijan taitojaan rykmentin Kouvolan asevarastolle. Konepistooli oli hänen suuri mielenkiintonsa kohde, vaikka kaikki eivät hankkeesta olleet innostuneita. Siksipä Lahti perusti kumppaneittensa kanssa oman yhtiön.
Vasta myöhemmin puolustusministeri Juho Niukkanen antoi valtuuden tuotannon käynnistämiseen. Näin Tikkakoskella alkoi legendaarisen konepistoolin valmistus. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Antti Rokka osasi asetta käyttää, ja ansaitsi nimityksen ”Tikkakosken mannekiini”.
Menestys oli niin vaikuttava, että elämäntavoiltaan levoton Lahti sai hyvityksenä monista asealan keksinnöistään: kansakoulupohjalta kenraalimajurin palkka kiitoksena siitä, ettei siirtynyt amerikkalaisten leipiin. Prikaatihistoriikki kirjasta muotoutuu hetkeksi Lahden pienoiselämänkerta.
Rykmentti pistettiin talvisodassa pahaan paikkaan vastuualueena Suursaaresta aina Kannaksen Muolaanjärvelle saakka. Siellä yksikkö torjui vihollisen hyökkäyksiä ja kärsi raskaita tappioita, mutta talvisota onkin jo tunnetumpaa sotahistoriaamme. Suorastaan huvittavaa on lukea pitkin prikaatin historiaa, kuinka avainhenkilöt jaksavat töniä toisiaan. Mutta sitä sotahistoria myös on.
Sakari Viinikainen: Kalevankankaan verilöylystä talvisodan taisteluihin. Keski-Suomen Rykmentti ja Suomen sotaväen synty. Docendo 2023.
