Suomenkielinen taide-elämä eli pitkään ruotsalaisen yläluokan litistämänä. Viimeinen niitti teatterin piirissä muhineissa kieliriidoissa oli Kaarlo Bergbomin kovasanainen artikkeli ”Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme”. Asetelmat Helsingissä olivat niin kitkerät, että tuolloin nuori näytelmäkirjailija ja sanomalehtimies Bergbom kokosi ryhmän nimeltä Suomalainen Teatteri ja vei sen kauaskantoiselle vierailulle Poriin.
Pori osoittautuu Risto Ojasen teatterihistoriikissa hämmästyttävän innostuneeksi näyttämötaiteesta. Vaikka Aleksis Kivellä oli ollut vaikeata, hänellä oli kuitenkin ystäviä ja tukijoita. Niinpä porilaiset saivat heti helsinkiläisvierailun alkuun katseltavakseen näytelmät Margareta ja Kihlaus.
Kaupungissa ei ollut varsinaista teatteritaloa, mutta näyttämöpaikaksi oli osoittautunut varsin hyvin Hotelli Otavan sali, jonka tiloissa oli jo vuosikymmentä aiemmin kuultu suomen kieltä. Ainutlaatuista 150 vuotta sitten!
Hankkeen ruotsinkieliset vastustajat vähättelivät bergbomilaisten yritystä: fennomaaneilla ei ollut heidän mielestään sen enempää suomenkielisiä näytelmiä kuin näyttelijöitäkään. Bergbom todisti väitteen vääräksi, listasi 50 suomeksi painettua näytelmää, lähes saman verran vielä painamattomia tekstejä ja muutaman juuri valmistuneen. Porissa tultiin näkemään maan näyttämödiivoja ja myöhempiä elokuvakuuluisuuksia.
Hämmästyttävää, kuinka nopeasti rahvaan kielellä esitetty teatterikuume levisi läntisessä Suomessa, vaikka Porin kaupunki oli aikaisemmin kokenut kovia. Kolme neljäsosaa sen rakennuskannasta oli tuhoutunut vuoden 1852 tulipalossa. Vuotta myöhemmin alkoi Krimin sota, ja kohta tulivat suuret nälkävuodet, jotka tappoivat pahiten juuri Satakunnassa ja Porissa.
Unelma teatteritalosta ja yhteistyö yli luokkarajojen
Jo 1860-luvun alussa Pori uusine kivirakennuksineen oli toipumassa, mutta varsinainen teatteritalo valmistui 1884. Porin Teatterin varsinainen historiikki alkaa kuitenkin vasta vuodesta 1931, jolloin maassamme uraauurtava näyttämötaiteen yhteen sulautuminen toteutui.
Vasemmistolainen ja ”porvarillinen” teatteriväki löivät hynttyyt yhteen ja antoivat mallia muulle Suomelle, joka oli sitä jo ehtinyt toivoa. Sisällissodan rumaa historiaa pehmennettiin tällä tavoin, mutta merkillepantavaa on, että urheilun piirissä samaan maassamme kyettiin vasta hyvän aikaa sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Asiaa sopii vihastella vielä tänäänkin, miten hitaasti urheilupomot seuraavat aikaansa.
Avainhenkilö yhteen sulautumisen toteutumisessa oli silloinen raumalainen Risto Nylund, myöhempi Suomi-Filmin Oy:n omistajalegenda Risto Orko. Hän suitsutti, kun ratkaisu oli jo lähellä kaupunginteatterin syntyä:
”Pori on nyt tehnyt ensimmäisen yrityksen teorian ja käytännön lähentämiseksi – teatterin saattamiseksi poliittisista ajatuseroavaisuuksista riippumattomaksi taidelaitokseksi.”
Vaikka teatterista kyse, sopuisaa
Porin Teatterin historia sisältää – totta kai – taiteenteolle tyypillisiä skismoja, mutta ei siellä ole yritetty teatteritaiteen keinoin käännyttää katsojakuntaa kommunismiin, ei ole heitetty sontaa yleisön päälle tai muuten halveksittu niitä, jotka lystin maksavat. Toki keskustelua näytelmistä tai niiden toteutuksista on aina käyty, mutta pahemmin osapuolia loukkaamatta. Muualla Suomessa teatterintekijät ovat viimeksi mainittuun narsismiin olleet ajoittain enemmän kuin halukkaita – yleensä kielteisin seurauksin.
Yksi keskustelua herättänyt produktio oli Eino Kauppalan kirjoittama Kaksi leipää ja viisi kalaa, joka muistutti epäilyttävästi MTV:n ohjelmistoon tullutta Kalaa päivälliseksi. Vertailu johti lausuntopyyntöihin, koska Kauppalan epäiltiin rahastaneen samalla tekstillä kahdella nimellä kahdelta taholta. Teos otettiin ohjelmistoon.
Vaikka Kauppala pyrki näytelmällään yhteiskuntaa määräämään raja-arvot vesistöjen elohopea kuormitukselle, ärhäkkä luonnonsuojelija Pentti Linkola yllätti (uskokaa tai älkää!) kiistelijät: hän (Linkola) syö kalasoppansa edelleen suurelle nautinnolla. Kauppalan väitteet olivat hänestä hölynpölyä.
Pitkä kuin nälkävuosi, painavampi kuin tiiliskivi
Viideksi vuodeksi itsensä Porin Teatterin historiikintekoon kahlinnut Risto Ojanen ei osaa katua rääkkiä, johon ryhtyi. Alun perin korkeintaan parin sadan sivun mittainen teos paisui liki yli äyräiden. Voi vain kuvitella, mitä työn pitkittyessä, jatkuessa ja yhä vain jatkuessa rahoituksesta vastanneet ovat murahdelleet. Lopputulos on komea, kaupungin kokoon nähden uskomaton.
Ojanen parahtaakin alkusanoissaan, että työn kanssa kävin juuri päinvastoin kuin tunnetussa tarinassa hiirestä, joka lupasi ommella kissalle takin. Siinä kävi hiirelle huonosti. Ojasen työn lopputulos on kaksi osainen ja tuhat sivuinen katalogi, satojen näytelmäproduktioiden yksityiskohtainen hakemisto, jossa näytelmien sisältö, esittäjät ja vastaanotto huolellisesti selvitetään.
Sänkylukemistoksi tuollaista suurikokoista ja painavaa teosta ei voi suositella, saati sylissä pidettäväksi. Se on siis nostettava lukutelineelle tai pöydälle kuin vanhan ajan Raamattu.
Risto Ojanen: Naissankarista idänpikajunan arvoitukseen. Porin Teatterin esitykset 1931-2021. Osat 1 & 2. Porin Teatteri 2022.
