Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen käsittelee teoksessaan millaisia pelejä Suomessa pelattiin vuosien 1918-1939 välisenä aikana. Kirjassa todetaan, että Suomessa on ollut pelikulttuureja ja peliteollisuutta jo pitkään ennen tietokone- ja videopelien aikakautta.
Jojo on tuhansia vuosia vanha leikkiväline. Se on kaksoiskiekko, jota voidaan kelata ja liikutella edestakaisin narun avulla. Vähitellen Jojosta tuli teollinen tuote, jota on valmistettu useista materiaaleista.
Laajamittainen teollinen jojotuotanto alkoi Yhdysvalloissa 1920-luvun lopulla ja syksyllä 1932 lehdistö kertoi jojokuumeen vallanneen Suomen. Tuolloin kaikkia uusia muoti-ilmiöitä kutsuttiin usein kuumeeksi. Jojon menestystä selitti sen halpuus, muutaman markan maksanut peli sopi kaikille ja sitä alettiin valmistaa myös Suomessa.
Jojokilpailut ilmestyivät monien seurojen ja yhdistysten tapahtumien lisäksi vähäksi aikaa myös ravintoloiden ohjelmatarjontaan. Anniskelupaikoissa kilpailun etenemistä oli helppo seurata yleisöstä, ja jokainen pystyi itsekin kokeilemaan, kuinka hyvin pelistä selviytyi.
Lehdissä oli paljon uutisia uusista ennätyksistä, joiden todenperäisyyttä saattoi tosin epäillä. Yhden väitteen mukaan littoislainen Pentti Ahonen oli nykäissyt jojorullaa peräti 17 510 kertaa kello 19.00-01.30 välillä.
Jojoilu palaa aina tietyin väliajoin muotiin, viimeisin suuri buumi oli Suomessa syksyllä 1991, jolloin jojojen myynti liittyi Coca-Colan mainoskampanjaan.
Fortunasta tuli vientimenestys
Jyväskyläläinen Juho Jussila loi 1920-luvulla Fortuna-pelin, jossa pelaaja kepin avulla iskee matkaan lasisia tai metallisia kuulia. Pelaaja yrittää saada kuulat osumaan naulojen ympäröimiin tarhoihin tai kuoppiin. Kuulien tuottamat pistemäärät lasketaan yhteen ja pelaajat kilpailevat korkeimmasta yhteispistemäärästä.
Kuten 1920-luvun mainoksissa todettiin, pelissä tarvitaan sekä taitavuutta että onnea ja se sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. Fortunasta valmistettiin erilaisia malleja, mutta parhaiten kaupaksi meni yksinkertainen vaneriversio.
Peli saavutti kotimaassaan suuren suosion ja sitä myytiin onnistuneesti myös ulkomaille. Pelin vienti alkoi vuonna 1929 ensin Pohjoismaihin. Skandinaviassa Fortunaa kaupattiin nimellä Suomi-spelet tai Suomi-spillet. Vienti kohdistui myös Britanniaan, jossa Fortunasta tuli hyvin suosittu, esimerkiksi vuonna 1933 sinne vietiin neljännesmiljoona peliä. Keskellä taloudellista lamaa tämä oli erinomainen saavutus.
Fortuna levisi myös muihin maihin ja monet kuuluisuudetkin pelasivat sitä. Heihin lukeutuivat muun muassa Walesin prinssi Edward, Italian diktaattori Benito Mussolini ja Saksan entinen keisari Wilhelm II.
Peliautomaateista tuli kiista
Rahapeliautomaatit saapuivat Suomeen 1920-luvun puolivälissä ja muistitietojen mukaan ensimmäinen pelikone sijaitsi Helsingin rautatieaseman odotussalissa. Sittemmin automaatteja alkoi näkyä eri puolilla maata rautatie- ja bussiasemilla sekä tivoleissa ja markkinoilla.
Yleisempiä automaatteja olivat alun perin usein Saksasta maahantuodut Bajazzot tai Pajazzot, joiden nimi suomalaistui pian Pajatsoksi. Peli oli saanut nimensä laitteeseen kuvatusta ilveilijästä, jonka hattuun pelaaja yritti pyydystää kuulaa. Laitteeseen pudotettu markka sysäsi kuulan liikkeelle. Kuula kimpoili laitteen koneistossa ja pelaaja liikutti ilveilijää lakkeineen kiertämällä säätömekanismia.
Julkisuudessa kiisteltiin siitä, olivatko automaatit taitopelejä vai uhkapelejä. Vuonna 1927 oikeuskansleri Axel Charpentier perehtyi itse automaatteihin. Kokeilunsa perusteella hän ei täysin vakuuttunut siitä, että voittaminen perustuisi taitoon, sattumalla oli suuri merkitys ja laite oli siten periaatteessa uhkapelin harjoittamisväline. Sisäasiainministeriö tosi näki asian toisin, joten oikeuskansleri ei halunnut vaatia laitteille käyttökieltoa.
Keskustelu raha-automaattipelitoiminnan kohtalosta kiihtyi 1930-luvun alussa. Poliitikot olivat asiasta hyvin erimielisiä ja sisäasiainministeriö katsoi, että automaattitoiminta saattoi jatkaa valvottuna, mutta sosiaaliministeriö oli valmis jopa täyskieltoon.
Automaattien vastustajat eivät uskoneet taidon merkitykseen ja he kutsuivat automaatteja uhkapelikoneiksi ja rahanpyydyksiksi. Mielipidekirjoituksissa esiin tuotua paheksuntaa voi osittain pitää moraalipaniikkina, joka liittyi rahapeliuutuuden tuloon Suomeen. Vastustajat toivat jatkuvasti esiin tapauksia, joissa pelaajat olivat hävinneet automaatteihin suuria summia, mutta toiveet täyskiellosta eivät toteutuneet.
Ratkaisuksi löytyi lopulta rahapelitoiminnan monopolisointi. Yhteiskunnallinen näkemys muuttui sellaiseksi, että peliautomaattien käyttö oli sallittua tiukasti valtion sääntelemänä toimintana sekä niin, että tuotot käytettiin yleishyödyllisiin ja hyväntekeväisyystarkoituksiin. Lopputuloksena vuonna 1938 perustettiin Raha-automaattiyhdistys, joka sai yksinoikeuden automaattitoimintaan.
Jaakko Suominen: Pajatsosta pöytätennikseen. Sotienvälisen Suomen pelit ja pelikulttuuri. 320 sivua. Gaudeamus Oy.
